Kokemusasiantuntija koulutuksessa oli viime viikolla esillä Vantaan kaupungin Sosiaali- ja terveystoimen painama esite: Miten lapset jaksavat meidän kanssamme? Masentuneen vanhemman vanhemmuus. Upea juttu, että panostetaan tämmöisen tiedotteen tekemiseen, tulee varmasti tarpeeseen! Niin monet vanhemmat kamppailet näiden asioiden parissa. Tiedon sekä ymmärryksen löytyminen voi olla todella haastavaa kun toinen vanhemmista masentuu tai uupuu.
Ainakin itse olen kamppaillut, kamppailen edelleen ja varmasti vielä tulevaisuudessa suuren syyllisyyden kanssa. Miten ja mitä lapseni kokee sairastumiseni takia. Miten se vaikuttaa heihin, heidän kasvuun ja kehitykseen? Lukipa melkein mitä tahansa lapsenkasvatus opasta ja perus psykologian kirjaa, lapsuuden kohdalla korostetaan aina äidin/vanhemman ja vauvan/lapsen varhaisen vuorovaikutuksen merkitystä lapsen kehityksessä. Joskus jäi joku kirja kokonaan lukematta, kun en kestänyt heti ensimmäisiltä sivuilta alkanutta äidin ”syyllistämistä”. Näinhän sen tietenkin koin, koska oman lasteni kohdalla varhainen vuorovaikutus ei ollutkaan täydellisen onnistunutta. Lapset olivat alle 1- ja 3-vuotiaita kun oli synkin hetkeni, mietin kuolemaan jo vaihtoehtona. Tuolloin en millään voinut olla hyvä ”peili” lasteni tunteille. Toki lapset hoidin, pesin, syötin, puin ja pidin sylissäni, mutta olin myös surullinen, ahdistunut ja poissa oleva. Riittääkö tämä?
Mitä sitten voin tehdä jos lapset ovat nähneet ja kokeneet äidin masennuksen ja uupumuksen. Sen, ettei äiti ole oma itsensä eikä aina ihan läsnä, eikä äiti jaksa hymyillä. Onko kaikki pilalla ja peli pelattu? Vai olisiko kuitenkin joku mahdollisuus, ettei lapsilleni tule kovin suurta ja syvää haavaa. Menetettyä aikaahan en voi enää millään korjata. Voinko kuitenkin tehdä tästä päivästä ja tulevasta riittävän tasaisen tien lapsilleni, että he selviävät suuremmitta traumoitta masennuksestani/uupumuksestani?
Vanhemman pojan ollessa noin 3-vuotias, hän alkoi kysellä minulta: onko äidillä hyvä mieli. Silloin en asiaa pohtinut sen tarkemmin. Näin jälkikäteen ajateltuna, hän luultavasti näki äidin pahanolon. Vaikka olenkin ollut tosi hyvä kätkemään sen, eihän sitä huomattu tai ymmärretty kovinkaan monessa terveydenhuollon paikassa, josta apua yritin saada. Lapseni on ainakin siis todelle terävä! Enää en osaa sanoa milloin poika lakkasi kyselemästä minulta, onko äidillä hyvä mieli. Luultavasti siinä kohtaa kun aloin voida paremmin ja lapsi lakkasi murehtimasta.
Tällä hetkellä ajattelen, ettei asia voi olla ihan niin yksinkertainen. Näen jotenkin, että tämmöisen kokemuksen jälkeen voin olla jollain tapaa myös parempi vanhempi, kuin ennen sairautta. Ehkä minulla on herkemmät tuntosarvet näkemään lasteni ongelmat ja mieltä painavat asiat. Tarttuisinko pienimpäänkin asiaan ja pohtisin liittyykö se menneeseen, masennukseeni. Tavallaanhan sitä haluaa, ettei lapsi enää joudu kärsimään äidin sairaudesta. Ja jos olen jonkun tuskan aiheuttanut, joka nousee pintaan vasta myöhemmin, haluan lapseni sen käsittelevän. Haluan tuudittautua ajatukseen, että jotain hyvää ja opettavaista täytyy näin rankasta kokemuksesta löytyä.
Toivon olevani paras äiti lapsilleni tämmöisenä kuin olen ja pystymään korvaamaan menetetyt hetket olemalla nyt läsnä ja käsittelemällä asioita. Olemalla tänään viisaampi ja armollisempi itselleni. Uskon, että kun voin itse hyvin jaksan olla parempi äiti. Vaikka syyllisyys menneistä vuosista nakertaakin välillä mieltä.
Arkipäivien ehdottomasti paras ja kaunein hetki on se, kun näkee lapset töiden jälkeen. Neljävuotias poika ryntää ovella vastaan: -Äitiiii ja halaa minua. Silloin tiedän olevani riittävän hyvä! Tärkein viesti on mennyt perille, rakastan lapsiani yli kaiken, vaikken joinakin päivinä jaksanut, osannut, ymmärtänyt tai muistanut sitä heille näyttää tai kertoa. Elämä kantaa ja tänään olen tiiviissä vuorovaikutuksessa lasteni kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti