Omassa kehossa

Inspiroidumme helposti katsellessa muiden kuvia. Pitäisi näyttää enemmän tuolta tai vähemmän tältä. Unohdamme joskus totuuden, meillä tulee olla juuri meille sopiva keho. Oma kehomme on se joka kulkee aina mukanamme, elämme koko elämämme kehossamme. Pitäisikö meidän katsella ja kuunnella enemmän omaa kehoamme. Olla kiinnostuneempia muustakin kuin siitä miltä näytämme, kuinka kehomme voi.

Itselleni tulee koko ajan tärkeämmäksi voida hyvin omassa kehossani, olla sinut itseni kanssa. Syön nykyisin paljon, rakastan ruokaa, se ei ole enää vain polttoaine kuten joskus. Enää en halua olla mahdollisimman laiha. Haluan nauttia ruoasta, vaikka siinä olisikin joskus turhaa energiaa. Pidän kehostani, rakastan asua juuri minussa. 

Enää en rääkkää itseäni ja kehoani syömättömyydellä tai ruoan sääntelyllä. Syön riittävästi ja riittävän monipuolisesti. Sitä kautta ruoansulatus tuntuu toimivan paremmin, en voi huonosti, ole väsynyt tai kiukkuinen kalorien kyttäämisestä. Jos minulla on nälkä, syön vaikka kello kymmenen illalla. Pidän huolta itsestäni. Omasta mielestäni se näkyy, ainakin itselleni ja sehän on kaikkein tärkeinä.

Pieniä kipukohtia on huomata, että jotkut vanhat farkut kiristää. Oikeasti ne vihdoin istuvat jalkaan, mutta tuntuu oudolta kun ne ovat aiemmin roikkuneet. Kuntosaliharjoittelu on saanut aikaan sen, että huomaan muutaman jakkuni käyneen minulle pieneksi?! Todella omituista ja huvittavaakin. Minä, jolla ei oikeastaan koskaan ole ollut lihaksia, on tullut ainakin jonkin verran lihasmassaa. Peiliin kurkatessa hämmästelen kuinka minulle on tullut pienesti näkyviä lihaksia. Minä niin tykkään. 

Sen lisäksi, että kuntosali tuo energiaa päiviin, huomaan kehoni olevan paremmassa kunnossa. Kipuja ja kolotuksia on paljon vähemmän. Mäetkin tuntuvat paljon loivemmilta pyöräillessä kun reisissä on vähän paukkuja. Kehon venyvyydestä ja lihashuollosta pyrin huolehtimaan, jotta tunnen itseni paremmin ja tunnistan jäykkyydet ennen jumeja tai migreenikohtausta. 

En tiedä johtuuko iästä, menen jo yli kolmenkymmenen, vai mistä kun alkaa enemmissä määrin kiinnostaa kehon ulkoisten muutosten lisäksi kehon kokonaishyvinvointi. Alan ymmärtää niiden syvienkin lihasten merkityksen kehonhallinnassa. Itsekin edelleen ihmettelen kuinka paljon olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, että olen fyysisesti hyvässä kunnossa. Joskus ennen ehkä olin laihempi, mutta olin fyysisesti huonommassa kunnossa. Eikä haittaa mitään, jos ne kymmenen vuotta vanhat syömishäiriökauden farkut eivät enää mahdu jalkaan.

Haluan pitää huolta kehostani, koska asun siinä koko ikäni ja haluan sen pysyvän kunnossa. Vaatteet ja korut voi aina vaihtaa ja hiusten värin muuttaa, mutta meillä on vain yksi keho, jossa meidät täytyy viihtyä koko elämämme. Ei ole ollenkaan yhden tekevää kuinka kehossamme viihdymme tai kuinka siitä huolehdimme. Katsotaan itseämme ja opitaan tuntemaan itsemme, sitä kautta nauttimaan ja huolehtimaan kehostamme ja elämästä.

Kuvat Timo Turkka (Rakas mieheni, joka jaksanut päivästä toiseen ja vuodesta toiseen, kuunnella, katsella ja kuvat kehoni muutoksia. Elää mukana ja tukena.)

Ei niin täydelliset blogiäidit –epätäydellisen täydellinen

Kaksplussan blogeissa on pitkin talvea ja kevättä kirjoiteltu postaussarjaa –Ei niin täydelliset blogiäidit. Mietin pitkään mistä itse kirjoittaisin. Riippuen näkökulmasta tai keneltä kysyy, olen varmasti monellakin tapaa epätäydellinen äiti. Jos taas vaihdetaan näkökulmaa ja kysytään toiselta, olen varmasti täydellinen äiti. Tärkeintä on kuitenkin se, mikä on oma ja oman perheen näkemys. Millainen on täydellinen tai ei niin täydellinen äiti meidän perheessä. Jokainen varmasti ymmärtää, ettei blogiäiti ole yhtään sen täydellisempi tai epätäydellisempi kuin muutkaan äidit.

Minä olen tarvinnut moniakin, ei niin täydellisiä hetkiä ja kokemuksia elämässä tullakseni epätäydellisen täydelliseksi äidiksi lapsillemme. 

Olen ollut monesti ei niin täydellinen äiti:

• Nukutimme esikoista perhepedissä. (Tämä ei ollut neuvolan mielestä ollenkaan sopivaa vuonna 2005.)

• Olen täysimettänyt molempia lapsia kuusi kuukautta. (Tämä ei ollut ollenkaan yleisesti hyväksyttyä 2005, saimme osaksemme paljon ihmetystä ja porkkanasoseohjeita.)

• Olen itkenyt uupumustani vauva sylissä, kun hän herätti minut 10–20 kertaa yössä. (Vuonna 2006 tätä jatkui kuukausia.)

• Olen torkkunut vauva sylissä, kun en uupumukseltani pysynyt enää hereillä. (2006)

• Olen jättänyt vauvan yksin hetkeksi huutamaan, kun en ole enää kestänyt huutoa. (2006)

• Olen sopinut itseni kanssa, että elän ainakin pari vuotta lasten takia, sitten ei ole enää väliä. (2008 Kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, uupumuksesta ja syömishäiriöstä kuopuksen synnyttyä.)

• Olen ollut hymyilemättä lapsilleni niin, että he ovat huolestuneet minusta. (2008-2009)

• Olen raahannut lapseni kanssani ”asumaan” kesäksi Perhetukikeskukseen, pois kotona ja isän luota, kun en ole enää pärjännyt masennukseni kanssa kotona. (2008)

• Olen syönyt masennuslääkkeitä ja rauhoittavia kun olen imettänyt kuopusta. (2008 Nykyisin tuskin määrättäisiin vastaavaa lääkeannosta, kolme eri mielialalääkettä, imettävälle äidille.)

• Olen syöttänyt lapsilleni paljon epäterveellisiä eineksiä kun en ole jaksanut laittaa kunnon ruokaa itse.

• Olen tuijottanut eteeni, näkemättä ja kuulematta lapsiani. (2007-2009)

• Olen puhunut kamalia asioita lasten kuullen omasta pahasta olostani.

• Olen herännyt useamman kerran päiväunilta esikoisen tuloon koulusta. (Masennukseni uusi 2012)

• Olen kokenut olevani huono, kelvoton tai ihan paska äiti ja ihminen.

Lista on pitkä, eikä siinä ole suinkaan kaikki ei niin täydelliset äiti hetkeni. Onneksi äitiys ja lapset antavat anteeksi monta asiaa, kun tilalle tulee korjaavia ja tilanteita selittäviä kokemuksia. Kannan ikuisesti ei niin täydellistä äitiyden alku taakka. Hetkiä ei saa koskaan takaisin ja mahdollisuutta tehdä kauniimmin. Kaikki ne hetket ovat kuitenkin kuuluneet elämääni tullakseni äidiksi kuka tänään olen. 

Minusta jokainen äiti ja vanhempi on täydellinen tai sitten jokainen on epätäydellinen. 

Kuva Timo Turkka