Olen aloittanut valokuvausharrastuksen noin 11
vuotta sitten, jolloin hankin ensimmäisen järjestelmäkameran. Masennuksen,
uupumuksen ja muutenkin uuden elämäntilanteen mukana valokuvaus jäi vähäksi aikaa.
Muutettuamme Helsinkiin löysin Valkonauhaliiton järjestämän Eheyttävän
valokuvauksen seminaarin keväällä 2009. Seminaari kesti kaksi päivää ja koostui
luennoista sekä ryhmä työskentelystä. Sattumalta bongasin seminaarin mainoksen
netissä ja ajattelin, että se voisi auttaa minua. Niihin aikoihin ”huolehdin”
itse lääkkeistäni ja vaelsin kunnallisessa terveydenhuoltojärjestelmässä puolelta
toiselle, koska en kuulunut mihinkään. Kaipasin kovasti jotain kontaktia,
jotain jolla voisin auttaa itseäni. Seminaarin jatkeena järjestettiin myös
eheyttävän valokuvauksenkurssi, jonne innokkaana jatkoin.
Kurssilla syvennyimme lisää eheyttävään valokuvaukseen
ja kuvasimme toisiamme. Samalla jokainen rakensi omaa elämänkaari albumiaan. Kurssin
edetessä aloitimme myös toistemme kuvaamisen ryhmissä. Valokuvausretket olivat
todella antoisia, opin olemaan kuvattavana, näkemään itseni toisin, hyvänä ja
kauniinakin. Ennen kaikkia tunteja kestäneet kuvausretket olivat todella
terapeuttisia antoisine keskusteluineen. Minulle kuvausretket olivat oiva
tilaisuus irtautua kotoa lapsi arjesta ja olla hetken aikaa huomioin
keskipiste.
Alkuun oli jännittävää siirtyä kameran takaa
kuvattavaksi. Pikkuhiljaa luottamus kameraan kuitenkin löytyi, aloin jopa
nauttia kuvattavana olosta. Ensimmäisillä kuvauskerroilla ”halusin olla keiju”.
Hain kontrastia Keskuspuiston metsästä vanhojen puiden lomasta ja valkovuokkojen
keskeltä. Toisaalta taas vilkkaasta liikenteestä. Aluksi omien kuvien
katsominen tuntui kummalliselta. Jännittävää ja kummallista oli myös kuvien
näyttäminen muille, mitä itse näki kuvissaan ja mitä taas joku toinen. Joidenkin
kuvauskertojen jälkeen halusin kokeille onnistuisinko saamaan kuvaan mukaan
tunteen, jonka joku toinenkin tunnistaisi. Jotenkin sekin onnistui meiltä.
Tästä syntyi ajatus masennuksen ja uupumuksen tunteiden ja kokemusten
kuvaamisesta.
Ehdotin miehelleni, että hän kuvaisi minua kotona.
Helppo studio olohuoneeseen kun lapset nukkuivat, paljon valkoista lakanaa ja
joku valo. Kuvashetket oman mieheni kanssa oli kullan arvoisia minulle, parisuhteelle
ehkä jopa miehelleni. Hain kuviin eri tunteita, kokemuksia ja fiiliksiä
masennuksesta, kun kuvat oli saatu valmiiksi, puhuin ja puhuin. Puhuin niistä
tunteista ja kokemuksista jotka kuviin oli saatu. Kävimme ne uudelleen yhdessä
läpi. Välillä keskustelut olivat raastaviakin, mutta omalla tavallaan puhdistavia
ja kuuluivat olennaisesti omaan toipumiseeni.
Kun tuli tilanne, että aloin mennä lukkoon enkä
saanut puhuttua asioista, pyysin miestäni kuvaamaan minua. Monesti hänellä ei
ollut mitään käsitystä ”mitä kuvataan”. Minä rakensin studion rekvisiittoineen,
valitsin sopivan asun, ilmeet, asennot ja pyysin kuvaamaan tietyllä tavalla.
Kun kuvat olivat taas kasassa, pystyin puhumaan. Uskomatonta kuinka kuvien
kautta sain ilmaistua itseäni jopa niin että muutkin löytävät tietyn tunteen.
Mieletöntä kuinka pystyin puhumaan asioista kun sain ne kuvaan. Kun kuva oli
valmis, se jotenkin ”mursi tunnelukon”. Upeinta tietysti on se, että teimme
projektin yhdessä mieheni kanssa. Joka ikinen tarina ja kokemus käännettiin
uudelleen auki ja puhuttiin.
Edelleen kuvaamme, onneksi vähän onnellisemmista
aiheista tänään.