perjantai 30. joulukuuta 2011

Minun eheyttävä valokuvaus




Olen aloittanut valokuvausharrastuksen noin 11 vuotta sitten, jolloin hankin ensimmäisen järjestelmäkameran. Masennuksen, uupumuksen ja muutenkin uuden elämäntilanteen mukana valokuvaus jäi vähäksi aikaa. Muutettuamme Helsinkiin löysin Valkonauhaliiton järjestämän Eheyttävän valokuvauksen seminaarin keväällä 2009. Seminaari kesti kaksi päivää ja koostui luennoista sekä ryhmä työskentelystä. Sattumalta bongasin seminaarin mainoksen netissä ja ajattelin, että se voisi auttaa minua. Niihin aikoihin ”huolehdin” itse lääkkeistäni ja vaelsin kunnallisessa terveydenhuoltojärjestelmässä puolelta toiselle, koska en kuulunut mihinkään. Kaipasin kovasti jotain kontaktia, jotain jolla voisin auttaa itseäni. Seminaarin jatkeena järjestettiin myös eheyttävän valokuvauksenkurssi, jonne innokkaana jatkoin.

Kurssilla syvennyimme lisää eheyttävään valokuvaukseen ja kuvasimme toisiamme. Samalla jokainen rakensi omaa elämänkaari albumiaan. Kurssin edetessä aloitimme myös toistemme kuvaamisen ryhmissä. Valokuvausretket olivat todella antoisia, opin olemaan kuvattavana, näkemään itseni toisin, hyvänä ja kauniinakin. Ennen kaikkia tunteja kestäneet kuvausretket olivat todella terapeuttisia antoisine keskusteluineen. Minulle kuvausretket olivat oiva tilaisuus irtautua kotoa lapsi arjesta ja olla hetken aikaa huomioin keskipiste.

Alkuun oli jännittävää siirtyä kameran takaa kuvattavaksi. Pikkuhiljaa luottamus kameraan kuitenkin löytyi, aloin jopa nauttia kuvattavana olosta. Ensimmäisillä kuvauskerroilla ”halusin olla keiju”. Hain kontrastia Keskuspuiston metsästä vanhojen puiden lomasta ja valkovuokkojen keskeltä. Toisaalta taas vilkkaasta liikenteestä. Aluksi omien kuvien katsominen tuntui kummalliselta. Jännittävää ja kummallista oli myös kuvien näyttäminen muille, mitä itse näki kuvissaan ja mitä taas joku toinen. Joidenkin kuvauskertojen jälkeen halusin kokeille onnistuisinko saamaan kuvaan mukaan tunteen, jonka joku toinenkin tunnistaisi. Jotenkin sekin onnistui meiltä. Tästä syntyi ajatus masennuksen ja uupumuksen tunteiden ja kokemusten kuvaamisesta.

Ehdotin miehelleni, että hän kuvaisi minua kotona. Helppo studio olohuoneeseen kun lapset nukkuivat, paljon valkoista lakanaa ja joku valo. Kuvashetket oman mieheni kanssa oli kullan arvoisia minulle, parisuhteelle ehkä jopa miehelleni. Hain kuviin eri tunteita, kokemuksia ja fiiliksiä masennuksesta, kun kuvat oli saatu valmiiksi, puhuin ja puhuin. Puhuin niistä tunteista ja kokemuksista jotka kuviin oli saatu. Kävimme ne uudelleen yhdessä läpi. Välillä keskustelut olivat raastaviakin, mutta omalla tavallaan puhdistavia ja kuuluivat olennaisesti omaan toipumiseeni.


Kun tuli tilanne, että aloin mennä lukkoon enkä saanut puhuttua asioista, pyysin miestäni kuvaamaan minua. Monesti hänellä ei ollut mitään käsitystä ”mitä kuvataan”. Minä rakensin studion rekvisiittoineen, valitsin sopivan asun, ilmeet, asennot ja pyysin kuvaamaan tietyllä tavalla. Kun kuvat olivat taas kasassa, pystyin puhumaan. Uskomatonta kuinka kuvien kautta sain ilmaistua itseäni jopa niin että muutkin löytävät tietyn tunteen. Mieletöntä kuinka pystyin puhumaan asioista kun sain ne kuvaan. Kun kuva oli valmis, se jotenkin ”mursi tunnelukon”. Upeinta tietysti on se, että teimme projektin yhdessä mieheni kanssa. Joka ikinen tarina ja kokemus käännettiin uudelleen auki ja puhuttiin.

Edelleen kuvaamme, onneksi vähän onnellisemmista aiheista tänään. 


keskiviikko 28. joulukuuta 2011

ALKUSANAT


Äiti sairastuu synnytysmasennukseen, äidin voimat loppuvat ja hän uupuu. Koko elämä tuntuu romahtavan, tunnelin päässä ei näy valoa. Onko tämä normaalia? Olenko ainut joka kokee näin? Mistä apua ja ymmärrystä? Hiljalleen alkaa toipuminen, valo palaa tunnelin päähän. Elämä on ihanaa. Toipumisen tarvitaan aikaa, lääkkeitä ja psykoterapiaa sekä eheyttävää valokuvausta ja kirjoittamista.

Miten elämä aina lopulta voittaa, vaikka kuinka harmaalta näyttäisikin. Toisina päivinä jo kuvittelin, että kaikki asiat ovat pilalla, eikä elämästä tule enää mitään. En kuitenkaan luovuttanut vaan taistelin pahaa oloa ja ihmeellisiä tunteita vastaan. Taistelin itseni voittajaksi itseni, lasteni, mieheni ja läheisteni takia. Ennen kaikkea itseni takia, nähdäkseni mitä elämä minulle vielä tuo tullessaan.

Haluan kertoa omaa tarinaani lapsuuden ja nuoruuden alakuloisuudesta ja pahasta olosta, syömishäiriöistä ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Haluan lisätä ymmärrystä siitä kuinka vaikeaa masennuksesta toipuminen voi olla. Kuinka paljon aikaa ja energia vaati täydellinen toipuminen. Jos sellaisen joskus saavuttaa? Ollakseen ihana oma itsensä ja voidakseen hyvin.

Mistä se kaikki alkaakaan? Miksi toinen sairastuu ja toinen ei? Miksi juuri minä sairastuin? Mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tämän? Kenen vikaa se on? Onko Jumalaa edes olemassa? Miksei se mene pois? Kuinka kauan tätä kestää ja jaksaa? Entäs kun en enää jaksa, mistä sen tiedän? Voisinko tappaa itseni?

Näitä kysymyksiä ja moni muitakin olen pyöritellyt mielessäni viimeisien vuosien aikana. Monia kysymyksiä olen miettinyt jo yli kymmenen vuoden ajan. Oikeastaan aina olen ihmetellyt, mikä minussa on vikana.

Toisen lapseni synnyttyä tai oikeastaan jo raskausaikana aloin pohtia olenko masentunut. Raskaana ollessa en kuitenkaan vielä tajunnut missä mennään. Vasta näin jälkikäteen ymmärrän kärsineeni masennuksesta jo toista lastani odottaessa. Synnytyksen jälkeen alkuun vain mietin, että tämä on sitä normaalia synnytyksen jälkeistä hormonien heilahtelua, perus jännitystä ja väsymystä. Pari kuukautta synnytyksen jälkeen aloin kuitenkin ajatelle, ettei tämä enää ole ihan ”normaalia”.

Välistä oli hyviä hetkiä ja välistä huonoja. Saattoi olla montakin hyvää päivää jolloin sitä vaan ajatteli, että kyllä tämä tästä. Välistä taas päiviä jolloin ajatteli, tämä elämä on ihan kamalaa. Yritin puhua asiasta miehelleni, joka aina vaan tokaisi että kaikki pienten lasten vanhemmat on väsyneitä. Sitten itsekin ajattelin että niin kai se sitten on. Mutta toisaalta mietin että on tässä muutakin. Kirjoittelin sähköpostissa paljon tunteistani ja tuntemuksistani hyvälle ystävälleni. Hänen innokkaasta painostuksesta sain tarmoa soittaa neuvolaan. Neuvolassa olikin tuttu ja mukava ”neuvolatäti” paikalla joka ymmärsi heti mistä oli kyse ja ohjasi minut omalääkärille!

Pohjalla on käyty! Psykiatrinen poliklinikka, terapia, perhetukikeskus ovat tuttuja, samoin kasa erilaisia masennus-, nukahtamis- ja rauhoittavia lääkkeitä. Vuoden käytön jälkeen löytyi oikea lääkekin. Mieheni töiden takia olemme asuneet sairauteni aikana kolmessa eri kunnassa. Jokaisessa kunnassa olen saanut tapella hoidostani kynsin ja hampain. Kuopiossa pääsin hoitoon vasta itsetuhoisten ajatusten tultua kuvioihin ja ensi- ja turvakotiliiton työntekijän avulla. Mikkelissä asuin neljä kuukautta ja hoito ei käynnistynyt sinä aikana juuri ollenkaan, paitsi suurella määrällä erilaisia lääkkeitä. Helsingissä pääsin psykiatriselle vasta kovan väännön jälkeen ja potilasasiamiehen avustuksella. Diagnoosi vaikeasta masennuksesta ja uupumuksesta ei takaa hoitoa edes kahden pienen lapsen äidille.

Näin mennään meidän hyvinvointiyhteiskunnassamme. Monet kunnat säästävät ja leikkaavat määrärahojaan mielenterveyshoidosta. Kismittää, että myös äitien hyvinvoinnista ollaan valmiita tinkimään. Äitien masennus ja varsinkin hoitamaton masennus, ei vaikuta pelkästään äitiin ja vauvaan, vaan myös mahdollisiin sisaruksiin ja puolisoon. Aikanaan masennus näkyy vauvan ollessa itse vanhempi ja sitä kautta edelleen hänen lapsiinsa. Ketju on siis aika katkeamaton jos mitään ei tapahdu eikä asioita hoideta.

Ajatuksena on kertoa tarinaani kuvin ja sanoin. Käyttäen vanhaa ja uutta tekstiä. Mukaan mahtuu varmasti myös joukko valokuvia. Olen saanut suuren avun toipumiseeni eheyttävästä valokuvauksesta.

OMAN ELÄMÄNSÄ PRINSESSA


OMAN ELÄMÄNSÄ PRINSESSA
Jokainen meistä voi olla oman elämänsä Prinsessa.
Jokaisen kuuluu olla elämänsä prinsessa.
Jokaisen naisen, vaimon ja äidin kuuluu kokea olevansa kaunis, upea ja ihana.
Oman elämän prinsessa.

Joskus Prinsessan kuuluu kulkea viikkokausia virttyneissä verkkareissa, likaisessa tukassa ja olla ajelematta ihokarvojaan. Olla ruma, haiseva ja melkein ällöttävä.
Kokea olevansa oikea hikipeikko, metsien menninkäinen.

Lopulta kruunu taas löytyy prinsessan päähän.
Peikot ja menninkäiset saavat mennä menojaan.
Prinsessa astuu esiin.
Prinsessan ei tarvitse esittää, olla muuta kuin on.
Prinsessa tekee itsestään kauniin oman itsensä takia.

Oman itsensä takia prinsessa haluaa olla kaunis, voida hyvin.
Prinsessan kuuluu tuntea itsensä kauniiksi, seksikkääksi ja haluttavaksi.
Täydelliseksi prinsessaksi.
-2010-