Minulla oli tänään hyvä päivä. Heräsin suhteellisen virkeänä ja reippaana aamulla. Vein talvisen sää kunniaksi lapset ensi kertaa tänä talvena pulkalla päiväkotiin. Hain lapset poikkeuksellisesti päiväkodista, koska mieheni joka normaalisti käy hakemassa lapset, oli töissä pitkään iltaan. Lasten kanssa kävimme suuremmitta kiukuitta kaupassa, ostimme yhdessä tuumin jälkkärit torstain ja arjen kunniaksi. Jatkoimme matkaa pulkilla kotiin ja jäimme laskemaan pihaan muutaman mäen, mihinkäs meillä kiire olisi. Tekemättömät kotityöt eivät ole ennenkään mihinkään kadonneet (vaikka sitä aina kovasti toivonkin). Ruoan nopea lämmitys, lastenohjelmia sekä legoilla rakentamista. Nautin äidin oman hetken tietokoneella. Iltapalan ja hampaanpesun jälkeen sänkyyn, ja joka iltainen sadun lukeminen. Hetki ja lapset nukkuu.
Mahtava ja onnellinen tunne siitä, että päivä on onnistuneesti paketissa. Hyvä mieli on säilynyt koko päivän. Aikaa ja energiaa ei ole kulunut oman olon tunnusteluun. Pohdintaan kuinka jaksan ja selviän tämän päivän, joskus tunnin, jopa minuutin. Enää ei tarvitse miettiä tarvitsenko päivän aikana rauhoittavaa lääkettä, jotta pysyisin kasassa. Tai murehtia kuinka lääkkeet vaikuttavat lapseen jota imetän. Ei tarvitse pelätä itkun tulevan ja ryöpsähtävän jossain epäsopivassa paikassa. Enää en pelkää yksinäisiä hetkiä ja iltoja lasten kanssa kun mieheni on töissä. Tiedän jaksavani päivän, joskus kiukuttaa tai väsyttää, muttei se kuitenkaan ole olemisen keskipisteenä, peitä toimintakykyäni.
Kyllä valitsin ihan itse perheen ja lapset. Jo yläasteella kun toiset tytöt haaveili lääkärin tai opettajan urasta, minä haaveilin tulevani äidiksi. Äitiys on oma valintani ja olen ikuisesti kiitollinen tästä urasta. Minun valintani ei kuitenkaan koskaan ollut uupumus, masennus tai ahdistus. Ei, niitä en valinnut, enkä koskaan olisi halunnut. En koskaan osannut ajatella, että ne tulisivat äitiyden ”kylkiäisenä”, eikä myöskään mieheni sitä valinnut tai osannut odottaa. Itsekin monesti olen syyllistänyt ja ”ruoskinut” itseäni sillä, että itsehän valitsi äitiyden, kyllä minun kuuluu kestää. Äitiyden olenkin kestänyt, mutten meinannut kestää ja jaksaa sairauttani. Monesti nämä kaksi asiaa kuitenkin sekoittuu. Toki äitiys tai vanhemmuus ei ole mitään helppoa tai mutkatonta. Sairaus tuo kuitenkin mukaan lisää taakkaa, ja on kohtuutonta väittää että sekin olisi ”kitisemättä” kestettävä.
Sairastumiseni ja eheytymiseni ovat toisaalta opettanut minulle niin paljon, että en ole varma olisinko siitä halukas luopumaan. Ehkä kaiken ei olisi tarvinnut olla niin rankkaa ja vaikeaa.
Suuresti äitiydestä ja arjesta nauttien menen nukkumaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti