perjantai 20. helmikuuta 2015

Eheyttävä liike



Olen vuosia harrastanut ja kertonut eheyttävästä valokuvauksesta, jossain vaiheessa aloin kertomaan eheyttävästä kirjoittamisesta. Nykyisin yhä tärkeämpänä osana elämääni on myös eheyttävä liike ja liikunta. Oman kehon ja mielen yhteyden löytäminen. Vaikka olenkin aina harrastanut liikuntaa ja liikkunut paljon, nyt 32-vuotiaana olen alkanut kiinnostumaan kehostani ihan uudella tavalla. Ymmärtänyt kuinka suuri merkitys oman kehon tuntemisella oikeastaan onkaan. Sitä kautta olen alkanut ymmärtää kuinka tärkeää on huolehtia kehosta ja mielestä, niiden tasapainosta. Eheyttävän liikunnan kautta olen tehnyt joukon oivalluksia itsestäni.

Olen lapsesta asti ollut kiltti tyttö, joka on aina tehnyt ja laittanut vaikka ei olisikaan halunnut. Olen palvellut enemmän muita, kuin kuunnellut tai välittänyt omasta hyvinvoinnistani. Tämä on saanut minut kokemaan, että minun tulee olla tietynlainen, vaikka en tiennytkään millainen. Itsetuntemus ja itsetunto ovat olleet täysin hukassa. Olen aina välittänyt siitä mitä muut minusta ajattelevat. Pitävätkö ihmiset minua lihavana, laihana vai sopivana. Monta vaatettakin on jäänyt pitämättä sen vuoksi, etten ole uskaltanut laittaa päälleni ollakseni liian erilainen tai erottuakseni joukosta. Ihanan vapauttavaa huomata nykyisin pukeutuvansa juuri niin kuin haluaa. 

Nykyisin pyrin olemaan välittämättä siitä, että mitä muut ajattelevat. Kaikkia ei voi kuitenkaan miellyttää, eikä ole tarvekaan. Kun itse nautin olostani omassa kehossani, se on tärkeintä ja näkyy varmasti muille. Oppiessani nauttimaan olostani kehossani, huomaan ettei ole tarvetta miettiä mitä muut ajattelevat, unohdan sen ihan kokonaan.  Jonkun asteisia pienuuskomplekseja saatan kyllä saada salilla ”poikien puolella” treenatessa leuanvetoa. Tulee hetkiä, jolloin tuntuu kun kaikki kahdeksan mies silmäparia tuijottavat ainutta pientä naista, joka yrittää leuanveto ennätystä. Kun se kuusi leuanvetoa on saatu kaikki voimat tiristäen, pompin ja ”pullistelen” riemusta. Ajatus siitä vaikka kuinka olisin herkkä, hento ja pieni, minulla on kuitenkin voimaa ja sitkeyttä en anna enää itseäni poljettavan tai lytättävän. Nautin kuinka saan fyysisestä voimasta itselleni myös henkistä voimaa.



Olen nyt muutaman viikon treenannut päälläseisontaa. Ensin pelotti kamalasti ja muutaman kerran olen kaatunutkin. Mutta missään vaiheessa ei ole tullut halua luovuttaa. Kyllä minäkin opin, jos muutkin ovat oppineet. Eikä kerralla tarvitse tulla mestariksi. Ylös vaan kaatumisen jälkeen, ja uudelleen yrittämään. Ja se mahtava tunne kun oppii ja kehittyy, hallitsee omaa kehoaan ja mieltään. Moni liikuntasuoritushan vaati sitä hyvää keskittymistä, hätäisesti ei synny mitään. Kun saa mielen ja kehon keskittymään yhtä aikaa johonkin, ja lujasti päättää yrittää kunnes onnistuu, siinä se on. Ja vaikeustasoa voi aina lisätä kun kehittyy. Tämäkin lisää itsensä uskomista muillakin elämän osa-alueilla, missään asiassa ei kannata luovuttaa jos oikeasti jotain haluaa. Elämäni aikana olen pelännyt paljon erilaisia asioita, monesti kaikkea uutta. Näinkin yksinkertainen pelkojen voittaminen antaa hirmuisesti positiivista energiaa.



Syvältä sisimmästäni saattaa nousta ajatus siitä, että minua tuijotetaan ja pidetään epäsopivana. Tämä on voitettavissa keskittymällä tekemään vaan omaa juttuaan, ihan minua varten. Unohtaa kaikki muut ympäriltä ja laittaa keskittyminen täysillä siihen mitä tekee. Haastaa itsensä tekemään jotain upeaa. Eikä käyttää energiaa siihen, mitä muuta ajattelevat. Liikuntasuoritusta tehdessä huomaa konkreettisesti, kuinka paljon ihminen voi hukata energiaa siihen, että ajattelee mitä muut ajattelet, sen sijaan että käyttäisi energia tekemiseen ja omaan hyvään. Voi ihan hyvin olla oman elämäni tähti jos niin vain haluan ja päätän! 


Eheydyn liikkuen <3

lauantai 7. helmikuuta 2015

Kädet taikinassa



Meillä syötiin tänään laskiaispullia, viikkoa etukäteen. Pullat leivotaan tietysti itse, en ole koskaan ostanut valmiita laskiaispullia. Itse kun tekee, tulee mielestäni parhaita. Olen tottunut tekemään ja leipomaan itse. Ihan pienestä lapsesta saakka olen ollut äidin ja mummojen apuleipurina. Muistelen olleeni noin kymmenen vuotta, kun olen vääntänyt ensimmäisen pullataikinan itse. Olen ollut aina aika kova pulla- ja herkkuhiiri. Alkuun äiti alusti taikinan ja minä tein pullat. Pian kuitenkin opettelin tekemään itse taikinankin, kun äiti ei aina ehtinyt ja teki mieli pullaa. 

Lapsuudesta muistan, että koko suvulla oli tapana tehdä itse. Ei kellään varmaan tullut mieleenkään tilata pullia, kakkuja, pikkuleipiä tai piirakoita juhliin. Ehkä häihin joku tilasi valmiit.  Jos kyseessä oli isommat pirskeet, saatettiin jakaa kuka leipoo ja tuo mitäkin. Mummolassa opin siihen, että ruisleipä paistetaan omassa uunissa samoin kuin kalakukot, pullat ja marjapiirakat. Minun tädit leipoivat maailman parhaat pullat, luulen että voita ja sokeri ei säästelty. Toisen mummoni bravuuri oli ehdottomasti ranskalaisetvohvelit ja niitä oli jokaisissa juhlissa. Äitini on aina leiponut kaikenlaista. Enää en kyllä muista vuosiin saaneeni äidin tekemää ruisleipää, mutta kakut ja pikkuleivät syntyvät kyllä. 

Lapsena oli itsestäänselvyys, että leivottiin. Leipomisesta muodostui perustaito. Kasvaessani aloin ensimmäistä kertaa miettiä sitä olisiko joskus ehkä kannattanut tilata valmista. Kuinka kaikki ovat jaksaneet arjen keskellä vääntää niitä pikkuleipiä ylioppilasjuhliin, leipää lapsenlapsi laumalle tai kakkua sinne ristiäisiin. 

Itselleni tuli sellainen tyhmä kuvitelma, että itse pitää tehdä vaikka ei jaksaisi. Masentuneena ja uupuneena olen vääntänyt ristiäis-ja synttärikakkuja, vaikka olisi ollut järkevämpää tilata valmiina. Onneksi jossain kohtaa ymmärsin, että voin ostaa valmista. Itse tehty ei ole mikään paremmuuden merkki, sitten tehdään kun jaksetaan ja halutaan. Minulla on kaikkinensa kestänyt elämässä aika pitkään hoksata, että kannattaa tehdä niitä juttuja joista tykkää, eikä niitä joita kaikki muutkin. Monissa perheissä ei ole ollenkaan samanlaista tehdään itse tai leivotaan kaikki -kulttuuria, ja se on ihan yhtä hieno juttu.

Tänään kun leivoin lapsilleni laskiaispullia, koin suurta kiitollisuutta ja onnellisuutta leivontataidoistani. Siitä, että olen saanut leipoa molempien mummojeni ja äitini kanssa. Parasta perintöä ja mahtavaa kasvatusta. Tehdä ja olla yhdessä kädet taikinassa, yksinkertaista hienoa tekemistä. Ne hetket opettivat minulle monia taitoja, riisipiirakoiden, pullien, kalakukkojen, pikkuleipien ja kakkujen ym. valmistusta. Samalla ymmärrystä, etteivät lapset vaadi mitään ihme temppuja, yhdessä tekeminen on arvokasta, oli mitä tahansa. Parasta on se, että voin tätä taitoa viedä eteenpäin omassa perheessäni omille lapsilleni. Lapsemme ovat päässeet taikinan tekoon taaperoista asti. Mieltä ja sydäntä lämmittää todella kun lapset kehuvat leipomuksia ja syövät sitä viidettä pullaa tai suklaapiiraspalaa. 

Laskiaispulla 2015


Laskiaispullat saivat kaveriksi voisilmäpullia, minun ehdottomia lemppareita.

torstai 5. helmikuuta 2015

Osa-aikatyömutsi



Aina silloin tällöin pohdin pitäisikö palata täysiaikaiseksi työntekijäksi. Meidän esikoinen on kolmannella ja kuopus ensimmäisellä luokalle. Minä teen jo kolmatta vuotta putkeen kuuden tunnin työpäivää eli 30 tunnin työviikkoa. Tämä tarkoittaa sitä, ettei palkkani ole kovin suuri. Tähän asti olen pääsääntöisesti saanut työn rullaamaan hyvin ja joustavasti, vaikka lyhennettyä teenkin. Työnantajani ei ole nähnyt asialle koskaan mitään estettä, mikä tietysti on helpottanut päätöstä olla osa-aikainen.

Tiedän, etten ikuisesti voi tai halua tehdä osa-aikatyötä ja olisihan se kiva saada joskus se täysi palkkakin. Pieniä hetkiä ajattelen siirtyväni vaikka saman tien täysiaikaiseksi, sitten muistan arjen vapauden ja väljyyden. Teen pääsääntöisestä klo 7-13 työpäivää. Eli ehdin kotiin suunnilleen silloin kun lapset pääsevät koulusta. Arkea ei tarvitse aikatauluttaa etukäteen kovinkaan tiukasti, jos ei ole mitään erityistä menoa. Ehtii hyvin kauppaan, läksyjen tekoon, liikkumaan, kotitöihin, ruoanlaittoon ja koiran sekä lasten kanssa ulkoilemaan. Jotenkin ihanan vapauttavaa kun voi leipoa juuri silloin kun tekee mieli tai lähteä retkelle museoon, mitä vain keksimme.