MINUN TARINAANI

Aloitin marraskuussa Etelä-Suomen mielenterveys- ja päihdepalvelujen kehittämishankkeen kokemusasiantuntija koulutuksen. Koulutusta varten olen rakentanut PowerPoint valokuvaesitystä minun elämästäni, minun tarinani. Käyn uudelleen läpi polkuani, joka herättää monenlaisia tunteita ja ajatuksia.

Tarinan alkumetreillä on koulukiusaamista ekaluokalla. Yläasteeseen liittyy kasa hurjia piirustuksia ja tekstejä kuolemasta ja pahasta olosta. Syömishäiriön puhkeaminen ensimmäistä kertaa 18-vuotiaana ja uudelleen 20-vuotiaana. Toisen lapsen syntymän jälkeen sain diagnoosin vaikea synnytysmasennus ja uupumus, samoihin aikoihin syömishäiriö puhkesi jälleen. Tietäni kuljettuani olen eheytynyt tähän päivään.

Yksi elämäni rankimmista muistoista liittyy kesään 2008 jolloin voisin sanoa synnytysmasennukseni, uupumukseni ja ahdistukseni olleen pahimmillaan, syvimmillään ja vaikeimmillaan.

Muistan raadollisen hyvin edelleen tilanteen, jossa makaan perhetukikeskuksen sängyllä nukkuva, tuhiseva vauva kainalossa. Vanhempi poikamme on siskoni hoidossa kotona. Mieheni pitää minua kädestä. Itken ja pelkään. Pelkään kuolemaa. Pelkät fyysiset oireet ovat niin voimakkaat, jotta hengissä pysyminen tuntuu lähes mahdottomalta. Kärsin ajoittain todella voimakkaista fyysisistä oireista. Loputtomat pää- ja vatsakivut, kuvotus, huimaus, pahaolo, heikotus, hengenahdistus ja jäsen säryt. Toisaalta fyysiset oireet olivat niin arkipäivää, jottei osannut kuvitellakaan elämää ilman niitä, voisiko sellaista olla?

Sängyssä maatessani pelkään kuolemaa myös siksi, koska pelkään, etten jaksa enää, luhistun taakkani alle. Sisällä oleva ahdistus alkaa saada täysin vallan ja tuntuu kuin viimeinenkin vaalea kohta peittyy mustaan ikuiseen synkkyyteen. Kuolema tuntuu houkuttelevalta helpotukselta kaikesta tuskasta ja ahdistuksesta, ulos pääsyltä loputtomasta pahasta olosta. Ei jaksaisi enää kantaa taakkaansa, kuorma tuntuu aivan liian valtaisalta. Ei jaksa, ei pysty eikä osaa. Elämä on pelkkää paskaa. Ei mitään hyvää minulle. En ole vähääkään arvokas, edes sen vertaa että ansaitsisin olla. Huono, kurja ja kelvoton ihmisraunio.

Haluan kuitenkin vielä jatkaa ja pinnistellä lasteni takia, en itseni. En halua tehdä lapsilleni sitä, että tappaisin itseni ja jättäisin heidät. Jostain sängyssä maatessani syntyy ajatus, että minun täyttyy jaksaa vielä pari vuotta. Parin vuoden päästä lapseni ovat isompia ja pärjäävät ilman äitiä. Tuolloin sängyssä maatessani tein täysin järjettömältä kuulostavan sopimuksen oman itseni kanssa. Näin jälkeen päin ajateltuna kuitenkin huippu sopimus minulle. Päätin suorittaa vielä kaksi vuotta eteenpäin! Tämä kaksi vuotta riitti toipumiseen ja eheytymiseen sen verran, jotta näin elämän taas riittävän hyvänä ja arvokkaana. Halusin jatkaa matkaani eteenpäin, tehdä uuden sopimuksen toistaiseksi voimassa olevana. Tänään voisin nähdä tuon hetken eräänlaisena käännekohtana. Enää en päässyt pohjemmalle vaan aloin hiljalleen kivuta takaisin ylös, kohti valoa ja elämää.

Synnytysmasennuksen ollessa pahimmillaan minulle ehdotettiin sairaalaan menoa muutamaankin otteeseen, koskaan en sairaalaan halunnut tai suostunut menemään. Lapset olivat minulle ikään kuin ”viimeinen oljenkorsi” elämään ja väitän vielä tänäänkin, etten olisi kestänyt sitä, että minut olisi erotettu lapsistani. Lapset olivat vasta 6 kk ja 2 vuotta kun ensimmäisen kerran tarjottiin sairaala vaihtoehtoa. Halusin edelleen imettää pienempää. Imettäminen oli minulle myös ainoa syy syödä. Suklaata syömällä tosin pyrin hakemaan edes pientä mielihyvää. Lapset olivat ainoa asia joka saattoi saada hymyn kasvoilleni.

Tänään minulla on terveet 4- ja 6-vuotiaat pojat sekä kohta 7 vuotta täyttävä avioliitto. Käyn töissä ja voin hyvin. Olen kiitollinen ”terveistä päivistä” ja elämästä.