sunnuntai 30. elokuuta 2015

Mielenterveyttä vai hyvinvointia



Olen puhunut paljon, jopa paasannut mielenterveydestä viime vuosien ajan. Kertonut omaa tarinaani ja näkemystäni lehdissä kirjoittamalla ja antamalla haastatteluja, luennoilla sekä erilaisissa ryhmissä jne. Jossain vaiheessa käytin itsestäni termiä julkihullu. Asioiden julkisesta esiintuomisesta seurasi monia mielenkiintoisia projekteja, haastattelu ja esiintymispyyntöjä. Bloginikin on syntynyt halusta kertoa mielenterveydestä, masennuksesta, uupumuksesta ja syömishäiriöstä oirekirjoineen ja fiiliksineen sekä omakohtaista kokemusta läheisenä. 

On ollut huippua saada palautetta ihmisiltä näiden vuosien ajan, ihan täysin tuntemattomilta sekä tutuilta. Yllättävän moni on kirjoittanut ja kertonut omasta tai läheisen mielenterveys ongelmista, sairastumisesta, kuntoutumisesta ja niistä tuntemuksista. Moni on nostanut esiin rohkeuttani tuoda asioita esiin aidosti ja rehellisesti. Toisaalta näkemystäni on arvostettu erilaisissa yhdistyksissä, joista saatetaan kysyä edelleen näkemystäni, vaikka en ole enää kovin aktiivisesti mukana. Olen kiitollinen saamastani palautteesta ja arvostuksesta, se hämmentää jotenkin edelleen. 

Koen kuitenkin, etten voi tai halua itseni takia jäädä mielenterveyteen makaamaan. Siihen sairauteen, pahoinvointiin, toipumiseen jne. Kaikillahan meillä on mielenterveys, mutta siihen liittyy edelleen valitettavasti voimakas yhteys sairauteen. Jossain vaiheessa käytin viikoittain kymmeniä tunteja aikaa puhuakseni ja kirjoittaakseni mielenterveydestä. Ja tämän tein siis oman päivätyöni lisäksi vapaaehtoistyönä, joskus sain palkkion. Tämä aika tuli tarpeeseen sekä itselleni että toivottavasti muille. Jossain vaiheessa tämä alkoi kuitenkin nakertamaan omaa hyvinvointiani, ei varsinaisesti uuvuttamaan tai kyllästyttämään. Heräsi tunne haluanko käyttää aikana näin, suuren osan vapaa-ajastani. 

Viimeistään siinä vaiheessa alkoi potuttaa kun olisi pitänyt alkaa omia työaikoja sorvaamaan siksi, että pääsee osallistumaan johonkin tilaisuuteen. Oletettiin matkustavan 350 km suuntaansa tai kehittämään valokuvanäyttelystä uudet kuvat vajaan kahden viikon varoitusajalla omakustanteisesti. Tässä kohtaa aloin miettiä kuinka raadollista mielenterveystoimijoiden vapaaehtoinen yhdistys kenttä on. Koin myös henkilökotaisesti polkevani päivästä toiseen mielenterveydessä ja juuri siinä sairaudessa, oireissa, toipumisessa, lääkkeissä, terapiassa, omaisen roolissa jne. Vaikka oli toipunut, koin etten pääse enää eteenpäin ja samalla laiminlöin itseäni. 

Halusin päästä käsiksi hyvinvointiin. Halusin keskittyä omaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin, jo senkin takia että minua vaivasivat pitkät vaikeat migreenit. Aloin harrastamaan ahkerammin joogaa, pilatesta, erilaisia jumppia, lenkkeilyä ja kuntosalia. Vahvistuin ja sain ihan valtavasti energiaa elämääni. Mitä enemmän innostun liikkumisesta sitä vähemmän halusin käyttää aikaani vapaaehtoiseen mielenterveystyöhön. En enää lähtenyt mukaan jokaiseen projektiin edes pyydettäessä. Ensin koin olevani kauhean itsekäs ja epävarma meneekö hyvät jutut ohi. En juurikaan kirjoittanut alkuun treenaamisestani esimerkiksi täällä blogissa, jostain syystä aristelin asiaa. Lopulta ymmärsin taas yhden kerran olla ajattelematta mitä muut ajattelevat minusta ja aloin somessa jakaa onnistumisen kokemusta ja hyvää treeni fiilistä.

Viime viikkojen aikana olenkin saanut palautetta treenaamiseen ja itsestä huolehtimiseen liittyen, sekä niiltä tutuilta, että tuntemattomilta. Ihan samalla tavalla kuin aikoinaan sain kertoessani julkisesti masennuksesta. Minulle on tultu kuiskuttelemaan kuinka siisti juttu on kun olen alkanut harrastamaan ja huolehdin kunnostani. Tällä viikolla olen tajunnut, että koin huonoa omaa tuntoa ihan turhaan, luopuessani isoimmasta osasta mielenterveystyöstä. Voihan nyt esimerkilläni, energiallani ja innollani toimia jonkinlaisena esimerkkinä siitä että kaikki on mahdollista. Kuinka kivaa kuntoilu, liikkuminen ja itsensä kehittäminen voi olla. Kuinka masennuksen, uupumuksen ja syömishäiriön jälkeen kaikki on mahdollista. Ja vaikka onkin 33 vuotta ja kahden lapsen äiti, ei se ole mikään syy aloittamatta uutta harrastusta ja olla elämänsä parhaassa kunnossa. 











keskiviikko 12. elokuuta 2015

Retkeily-, kehonhuolto- ja herkkuloma



Kesäloma päättyi juuri ja tänään lapset palasivat kouluun sekä minä töihin. Elokuun alussa mieheni aloitti työt ja minä aloitin toisen kesälomani. Loman alkaessa jaoin kuvan instagramissa seuraavan tekstin kera: ”Lomasuunnitelmia: Lasten kanssa retkeily, ainakin kerran lounaaksi lettuja sekä oman kehon ja mielen huoltoa joka päivä. Energiaa, hyvinvointia ja hyvää oloa tulevaan syksyyn tankaten.”

Ajattelin, ettei lomalle tarvitse juuri suunnitelmia ja odotuksia, mennään fiiliksen mukaan. Tärkein suunnitelma oli kaiken kivan tekeminen yhdessä. Samalla halusin muistaa huolehtia ja hemmotella itseäni tulevaa syksyä varten. En halua, että lomalla pitää tehdä tai saavuttaa mitään suuria tai mahtavia. Ne ihan pienet jutut ovat yleensä niitä parhaimpia niin arjessa kuin lomalla. Elämän suurimpia rikkauksia on yhdessä oleminen rakkaiden kanssa ja oman onnellisuuden ylläpito. Mistä minä ja perheeni nautimme, sitä meidän kannattaa tehdä. 

Lomasuunnitelmaan kuului siis kolme kohtaa. Yksi: lasten kanssa retkeily toteutui hienosti. Retkikohteina meillä oli useampi puisto, maauimala, Hietaniemen ranta, Hakaniemen halli sekä Olympiastadion/Urheilumuseo (jossa sattui olemaan avoimet ovet). Jokaisella retkellä meillä oli mukana retkieväät. Päivät vietimme pääsääntöisesti ulkosalla, ja sattuikin mitä mahtavimmat säät.








Kaksi: lettuja saatiin yhtenä päivänä lounaaksi ja yhtenä aamiaiseksi. Loma aloitettiin paistamalla mieheni kanssa lihapiirakoita ja munkkeja. Leivoin loman aikana myös pullaa ja sämpylöitä. Leivomme paljon, sekä minä että mieheni, toki arkena harvemmin. Mikään ei ole niin hyvää kuin itse leivottu tuore leivonnainen. Samalla lapset oppivat kuinka ruoka syntyy. 





Kolme: oman kehon ja mielen huolto toteutui myös. Päätin, että teen joka päivä jotain oman hyvinvointini eteen. Venyttelin / joogasin päivittäin. Olen jo pidemmän aikaa huomannut kehoni pysyvän paremmassa kunnossa kun teen tietyt joogaliikkeet päivittäin, eikä se vie aikaa kuin 10-15 min. Kuntosalilla kävin muutamia kertoja mieheni kanssa, sekä lenkillä, kerran jopa juosten. Tykkäisin juosta, mutta vaikka keväällä hankin kunnon juoksukengät, akillesjänteeni ja kantapääni eivät meinaa kestää juoksemista. Puolentoista kuukauden juoksutauon jälkeen pystyin juoksemaan 10 km ilman että jalat kipeytyi. Kävin myös yhtenä päivänä meressä uimassa lasten kanssa. 






Parasta ja rentouttavinta lomassa oli lasten touhujen seuraaminen meressä, metsässä, puistossa. Mietiskely kaikessa rauhassa istuskellen. Yllätyksekseni en juurikaan malttanut edes lehteä lukea kun olimme retkillä, vaikka lapset seikkailivat omiaan. Istuin vaan ja nautin olostani sekä lasten riemuista. Ikään kuin varastoon hetkiä tankaten, lämpöä, tuulen virettä, hyvää fiilista ja elämän yksinkertaista kauneutta. Ja koska nykyisin en juurikaan välitä mitä minusta ajatellaan, venyttelin ja joogailin puistoissa, maauimalassa ja rannalla. Onneksi lapset eivät ainakaan toistaiseksi häpeä äitiä ;) 

Tällä kaikella energialla pärjää kyllä pitkälle syksyyn. 

maanantai 10. elokuuta 2015

Entä sitten kun ollaan enemmän kaksin?



Mieheni kanssa olemme monet kerrat vuosien varrella keskustelleet siitä, miten sitä osaa olla kun lapset kasvavat isoiksi. Tiedättekö, kun vanhemmuus vie niin paljon aikaa ja energiaa vanhemmilta ja parisuhteelta. Joskus käy niin, että se parisuhteen hoitaminen unohtuu ja ajatellaan, että tehdään se sitten joskus. Olen onnellinen, että olemme oikeastaan aina järjestäneet aikaa myös parisuhteelle. Ei sen aina tarvitse olla mitään ihmeellistä. Leffaa tai yhdessä illallisen syömistä kotona kun lapset nukkuvat. Harvakseltaan olemme käyneet yhdessä ulkona, kun siihen on ollut mahdollisuus. Isovanhemmat ja perheemme asuvat kaukana ja hoitajien saanti on aina ollut haaste. Olemme kuitenkin todenneet, että parisuhdetta voi hoitaa myös kotona. Kysehän on ennen kaikkea puolisoon ja parisuhteeseen keskittymisestä. Mikäänhän ei kasva ja kukoista ilman huolenpitoa, ei parisuhdekaan. 

Lapsemme täyttävät syksyllä jo 10- ja 8- vuotta eli ovat jo aika isoja poikia. Tämähän tarkoittaa sitä, ettei meitä vanhempia ”tarvita” enää niin intensiivisesti. Lapset pärjäävät jo jonkin aikaa keskenään ja haluavat tehdä juttuja ilman äitiä tai isiä. Olen vähän jännittänyt näitä hetkiä. Olen ollut ja olen vieläkin melko lailla sellainen 150 % äiti, että on suorastaa ihanan kamalaa odottaa miltä tuntuu, kun minua ei tarvita koko ajan. Tästä on vielä iso matka siihen kun lapset todella itsenäistyy, muuttaa pois kotoa jne., mutta kyllä tässä jo vaaditaan vanhemmilta taitoa antaa vähän tilaa. Yksi vanhemmuuden haaste on oppia antamaan lapselle tilaa kehityksen mukaan. 

Mitä me olemme sitten tehneet kun yhteistä aikaa on ollut enemmän. Olemme liikkuneet yhdessä. Olemme toki tehneet yhdessä ruokaa ja laittaneet kotia, mutta jotenkin meidän juttu on tuo liikkuminen. Ennen lapsia liikuimme todella paljon yhdessä, lenkkeilimme, kävimme kuntosalilla ja spinningissä. Nyt olemme alkaneet liikkua taas yhdessä, ei toki ihan yhtä tiiviisti, mutta kuitenkin paljon. Tosin lenkeillä meillä on mukana koira, joka on kuulunut perheeseemme kohta kolme vuotta. Joillakin viikoilla olemme käyneet jopa kolme kertaa yhdessä salilla. On suorastaan tylsää mennä nykyisin salille yksin. Lenkillä käymme useamman kerran viikossa, tosin aina ei kaksin. Välistä ulkoilemme koko perhe ja välistä vaan toinen meistä lenkittää koiran. Kesällä on ollut ihanan paljon aikaa liikkua yhdessä, koko perhe ja puolison kanssa kaksin. 

Salilla, ei hirmuisesti tule juteltua koska keskitymme treenaamiseen. Pitkillä kävelylenkeillä juttelemme kaikesta mahdollisesta. Puhumme lapsista, töistä, menneestä, tulevaisuuden haaveista, meistä yhdessä ja erikseen. Kuinka olemme kulkeneet ja kasvaneet tähän. Olen todella kiitollinen ja onnellinen kun olemme edelleen se tyttö ja poika jotka rakastuivat. Elämä on tuonut paljon tullessaan, on ollut todella vaikeita ja rankkoja hetkiä, mutta myös niitä onnellisia ja super iloisia. Meidän ensimmäiset treffit menivät rullaluistelun parissa ja taas treffaamme viikoittain liikunnan parissa.   

Minä ja hän.

Viime viikonloppuna 10 km juoksulenkin jälkeen.  


Vappuna salitreenin jälkeen.