Minulla on kahden vuoden
kokemus yksityisestä pitkäkestoisesta terapiasta. Ensimmäinen terapiavuosi oli
ihan okei, tosin kiistelimme ajoittain terapeutin kanssa siitä käynkö
terapiassa kerran vai pari viikossa. Toinen vuosi alkoi olla jo ahdistavampi.
Osa käynneistä meni lähes kokonaan kiistellessä terapia käyntien tiheydestä. Halusin
ja jaksoin käydä terapiassa vain kerran viikossa, olin tuolloin vielä niin
huonossa kunnossa. Synnytysmasennuksesta ja uupumuksen toipumiseni oli vasta
alussa.
Terapeutti valinta oli huono
tuohon tilanteeseen, en millään jaksanut analyyttistä psykoterapiaa. Olisin kaivannut
arjessa tukevaa keskustelua sekä vahvistusta omalle positiivisille kokemuksille
ja muutoksille, enkä vaan penkoa lapsuuttani. Kun terapeutti totesi useamman
kerran, että puhun vääristä asioista, halusin todella lopettaa. En siis osannut
olla edes terapiassa, käyttäytyä siellä oikein?! Koin olevani huono, mitätön ja
kelvoton, terapia alkoi enemmän vahvistaa kuin korjata tätä kuvitelmaa. Olen
aina luullut, että juuri terapiassa saa puhua itselleni tärkeistä ja mieltä
painavista asioista, ei ole oikeita tai vääriä asioita.
Lopetin terapian kesken,
Kela olisi myöntänyt minulle tukea vielä kolmanneksi vuodeksi. Ilmoitin
terapeutilleni lopettavani. Hän pelotteli minua, kuinka vahingollista se voi
olla, enkä saisi lopettaa kesken. Terapeutti vetosi jopa siihen, että meillä on
sopimus, onneksi olin sen verran perillä, jotta ymmärsin oikeuteni lopettaa. Mietin
todella pitkään uskallanko lopettaa. Aloin pelätä terapiaan menoa, ja lähdin
sieltä aina vaan ahdistuneempana pois, enkä enää luottanut terapeuttiin.
Ymmärrän kyllä, että terapia on rankkaa ja voimia vievää kasvua ja asioiden
läpikäymistä. Silti uskon, että terapian pitää olla eteenpäin vievää ja
voimistavaa. Voi olla, että terapia olisi toiminut jos olisin mennyt sinne pari
vuotta myöhemmin ja tämän parin vuoden ajan olisin saanut arjessa tukevaa
terapiaa. Aloittaessani terapian lapset olivat vasta alle 2- ja 4- vuotiaita ja
olin vielä ”aika pihalla” masennuksen kanssa. Ei ollut oikea aika.
Terapian lopettamisesta on
nyt noin 3 vuotta. Monet kerrat olen miettinyt teinkö oikean päätöksen?
Masennuksen uusiutumisriski on korkea, entä jos en käsitellyt asioita
tarpeeksi? Olen työskennellyt vuosien mittaan paljon itseni kanssa, tehnyt
monenlaista terapeuttista. Olen käynyt erilaisissa taidepainotteisissa
terapeuttisissa ryhmissä, ollut kokemusasiantuntija koulutuksessa sekä oppilaana että
ohjaajana. Olen käsitellyt asioita itsestäni ulos eheyttävällä kuvalla ja sanalla.
Kohdannut paljon vertaisiani ja aina puhunut oloista ja fiiliksistä ääneen.
Monessa suhteessa olen
kasvanut ja muuttunut, oivaltanut itsestäni paljon ilman loppuun vietyä
terapiaa. En ole enää se pieni, ujo ja arka tyttö, vaan itseään tunteva ja
kunnioittava aikuinen nainen. Luulen, ettei ole oikeaa vastausta siihen pitääkö
terapiassa istua, vai voiko asioitaan käsitellä muuten. Terapia sopii varmasti
toisille ja toisille taas jokin muu tapa käsitellä asioitaan ilman terapiaa.
Nyt ymmärrän, että terapioita on monenlaisia, on eri terapiasuuntauksia, ryhmä ja
yksilöterapiaa. Ehkä oma kokemukseni olisi toisenlainen, jos olisin saanut
muutakin tukea ja apua terapeutin valintaan, kuin vaan lausunnon ja monen sadan
terapeutin listan.
Tänään en ole terapian tarpeessa.
Uskon ymmärtäväni, jos tulee
hetki jolloin olen terapian tarpeessa.
Kuvat Timo Turkka
MOI mä olen lukenu sun blogia seurannut sitä.Minullakin on ollut ongelmia.Olen eläkeellä,Taiteilija,nainen äiti,HArmittaa että joutuu olla eläkkeellä eikä saa rahallisesti esim menestyä työelämässä,enää,mutta tässä on paljon hyviä puolia.Olen myös kokemusasiantuntija.kaikkee ongelmia ollu..etc.päihdeongelmia.Mä olen lukenut tässä mä mietin mielestäni tietty ALAKULO kuuloo osittain välillä elämään.Esim minä vaikka kuukausittain kun hormoonit on tietyssä "asennossa":) niin voin vaikka itkeskellä paljon ,tiedän että se johtuu kuukautisistä.Oma kokemus lääkehoidoista on se että ne masentaa ne ahdistaa hyvin paljon.Luennoin luontaishoidoista ja parantumisesta ja halusiin koko parantumisen käsitettä tuoda koko mielenterveys alalle,IHMISET JAUHAA SAIRAUTTA loputtomiin...itselleni toimi kyllä hyvä avohoito,siinä oli TOIMINTA TERAPIAA eli taideterapiaa yms.Sinullekin voisi toimia se,sit kaikille tulee se aika että NYT PITÄÄ KEKSIÄ MITEN PÄRJÄÄN ELÄMÄSSÄ.minullekin tämä aika tuli.EN voi heittäytyä marttyriksi omien tuntteieni ORJAKSI,vietäväksi,imnun pitää opetella hallitsemaan itseäni.Mulle on auttanut jooga.Harjoitan astanga joogaa,hathajoogaa ja Vialasta Raja joogaa. On työkaluja oppia vahvistumaan ja jotenkin elää asioiden kanssa.tietty pahimmat on käyty läpi.Mutta se JAUHAMINEN ei vie mihinkään,itsessäni heräsi sit parantumisen aikaan parantajan kykyjä myös eli aloin hahmottaa tätä koko hommaa psykologiaa sen takia nyt luennoinkin esim.
VastaaPoistaOn asioita mihin en enää palaa mitkä on täysi mennyttä enkä niitä jauha enää.olen mennyt eteenpäin.VOIMIA SULLEKIN!
sit josksu pitää vaan suuttua! itselläni on loistava kyky nauraa itselleni.tää on ehkä sit se lahja mikä on pitänyt aina hengissä.Lisäski mulla on henkisyys mulle tärkeetä,kaikki filosofinen pohdinta,taide sen tekeminen ja luontoyhteys.JOTENKIN ETTä löytää niitä asioita elämään mistä saa iloa ja pitää niitä yllä,meillä voi olla taipumusta naisilla varsinkin olla vähän marttyreitä,ilman että kukaan edes vaatii sitä.Koska elämä on semmoista.Oppimista.Myös mä olen ollu sen verran monta kertaa mielisairaalassa että ei ole ollu helppo elämä,näin voi sanoa.Mutta en mä nyt sitä vanhaa sairauttani jumita.Jos joku kokee että minä olen vaarassa masentua tai sairastua se ihminen ei edes tunne muo yhtään.-Täytyy keskittyä terveyteen.mä itse kyllä saan apua ja tukea ihan harrastuksistani.jotenkin ei se apu aina tule sieltä ammattipuolelta,ne asiat mitä elämään tarvitsee.Mielestäni ystävät,työkaverit ja semmoiset kenen kanssa synkkaa tämmöisiä ihmisuhteita ja muita harrastuksia ja työ hommia pitää pitää yllä,se ainakin auttaa muo.Olen terve kun saan esiintyä ja tehdä taidetta.
VastaaPoista