OTTEITA PÄIVÄKIRJASTA

Olen kirjoittanut alla olevat tekstit alkuvuodesta 2008, joitakin kuukausia toisen lapsemme syntymän jälkeen. Hetkistä ennen kuin oivalsin itsekkään mistä todella on kyse. Ennen kuin uskalsin asioista todella puhua ääneen edes neuvolassa. Kirjoittelin tuolloin ystävälleni olostani ja kokemastani. Tekstit olivat pitkiä onnesta, epätoivoon, itkuun ja nauruun, kuitenkin tässä kohtaa vielä tulevaisuuteen uskoen. Pikku hiljaa ajatukset ja kirjoitukset synkistyivät. Ikuisesti olen kiitollinen ystävälleni, joka jaksoi minua lukea ja kirjoittaa minulle takaisin ja lopulta patisteli minua ottamaan yhteyttä neuvolaan! KIITOS HÄNELLE! Itse en ollenkaan ymmärtänyt omaa tilaani ja sitä kuinka kamalaksi olo vielä muuttuisi.

Välistä tuntuu oikeasti että olen joku hullu, ihan joku muu. Aivan kun katsoisin omaa elämää vähän kauempaa... Kaikki vaan tuntuu liian vaikealta. Ihan kuin tukehtuisi. Sitten taas menee päivä pari, että olo on ihan hyvä ja "normaali". Jos olen paljon lasten kanssa keskenään, alkaa helposti ahdistaa. Välistä huomaan olevani vähän "teko pirteä" siis että väkisin yritän olla hyvän tuulinen. No joo ei minulla taida olla kaikki ihan kohdallaan minun pääkopassa, mutta jospa ne asiat selkiytyisi. 

Jotenkin minulla on taas nuppi ihan sekaisin, tekisi mieli vaan itkee, nukkua ja maata sängyssä. Mutta ei voi. Mutta yritin kai ihan liikaa olla "normaali" tai siis en antanut pahan olon tulla. Nyt sitten onkin ollut hirveitä maanantai- ja tiistaipäivä. Tosi paljon fyysisiäkin oireita, ahdistaa niin että sattuu ja ruokaa saa todella välistä pakottaa alas. Onneksi suklaa maistui äsken :). Pelkään että maito alkaa loppua? Kysyit miten jaksan poikien kanssa. Ja se kai tässä on hirveintä, kun tuntuu, etten millään jaksaisi. Mutta pakkohan minun on vaan, mennä päivä kerrallaan, joskus hetki kerrallaan. Oikeasti ajattelin että helpottaa, mutta tilanne taitaa vaan pahentua. 

Ei jaksaisi enää yhtään kurjaa päivää. Välistä tuntuu, ettei kestäisi enää hetkeäkään. Olisi ihana saada vaan puhua ja purkaa tätä jollekulle. Mutta sekin on vähän ongelma kun en tiedä kuka minua siinä voisi auttaa, en oikein saa sanottua tästä kellekään.  Pelkään kai muiden reaktiota. Tavallaan sitä että ihmiset vähättelee asiaa. Tähänkään asti kukaan ei oikein ole tajunnut kun olen yrittänyt sanoa, että olen väsynyt. Kaikki vaan toteavat että niinhän ne äidit on. Ihan kuin äitien kuuluisi olla uupuneita eikä ne voisi väsyä. Äitien pitää vaan pärjätä ja jaksaa ihme juttu sitten, etteivät synnytyksen jälkeiset masennukset tule esille. 

Tiedätkö olen nyt miettinyt kauheasti sitä, että olin tosi pitkään jo raskaanakin masentunut. Minustahan tuntui, että miten pärjään kahden lapsen kansaa kun en jaksa Aaroniakaan hoitaa. Tai että en edes jossain välissä oikein olisi halunnut vauvaa, koska en jaksa. 

Miksi kukaan ei tullut, ottanut kädestä ja sanonut anna minä autan. Liian pitkään kului ennen kuin kunnon hoito tavoitti minut. Hämmästyttävää kuinka huonosti ainakin vielä tuolloin synnytyksen jälkeistä masennusta tunnistettiin neuvolassa. Sekin olisi auttanut kun joku olisi vain kertonut, etten ole ainut joka kokee näin. Vauva-arki ei olekaan välttämättä pelkkää onnen huumaan. Vertaistuen löytäminen on ollut todella merkityksellistä toipumisessani.

Pitkä tie on kuljettu ja vuosia vaihtunut. Uskomatonta miten ihminen unohtaa, ja suojaa kai niin itseään. Kun tänään luen omia tekstejäni läpi, tulee tippa linssiin, miksi tuo kaikki piti kokea, ja käydä läpi noin, vaikeimman kautta. Tänään en muistanutkaan kuinka tuskainen olo lopulta oli. Tänään olen niin kiitollinen siitä, että olen tässä ja voin hyvin.

PENKILLÄ

PENKILLÄ

Hän istuu penkillä yksin.

Yksin hän miettii elämää, omaa elämää.

Mitä teki oikein, mitä teki väärin.

Miettii kuka sen päättää, mikä on oikein ja mikä on väärin. Olisinko voinut tehdä toisin.

Itse näen tehneeni oikein.

Miksi sitten koen syytöksiä.

Koen, että minua pidetään huonona ja epäonnistuneena.

Jatkan istumista ja miettimistä.

Yksin penkillä.

-Saila 2009-

KOTOSALLA

Jännä miten nopsaan on oppinut olemaan viikot töissä, eikä lasten kanssa kotona. Olen toista päivää sairaiden lasten kanssa kotosalla ja täytyy myöntää, että aika tylsää on. Ihmettelen miten olen jaksanut olla lasten kanssa kotona päiviä, viikkoja, kuukausia jopa vuosia. Kai se niin menee, et aika aikansa kutakin! Nyt on muun kuin kotiäitiyden aika. Se rooli mistä ennen niin kovasti piti, tuntuukin tänään rankalta ja kaukaiselta. Toki lapsetkin ovat jo sen ikäisiä, että kaipaavat ihan toisella tavalla aktiviteetteja ja leikkikavereita. Sairastelu ja sisällä olo käy kaikkien hermoille.

Kotiäitiyteen kuuluneet päivittäiset leikkipuistoretket, ulkoilut, ruoanlaitot, päiväunille saamiset kuulostaa niin kaukaiselta, vaikka olen ollut töissä vasta reilun vuoden. Olimme lasten kanssa varsin liikkuvaisia kotona ollessa. Lapset eivät niin tarvinneet sosiaalisia kontakteja, äiti kylläkin. Kaipasin välillä jotain muutakin tekemistä, kuin hiekkalaatikolla istuskelua. Jotenkin tänään tuntuu ylivoimaiselta ponnistelulta ajatella kotiäidin perusarkipäivää. Aamulla syömiset, pukemiset ja lähipuistoon. Lounaalle kotiin ja päiväunille. Iltapäivällä uudelleen puistoon.

Helsinkiin muuttaessa löysimme upeat Helsingin kaupungin leikkipuistot, joissa oli mahdollisuus tavata muita äitejä, isejä ja puiston työntekijöitä. Monessa puistossahan on käytössä sisä-, wc- ja ruokailutilat kaikkina arkipäivinä, joka mahdollistaa vaikka koko päivän puistossa olon. Kovillakaan pakkasilla tai sadepäivinä ei tarvinnut jäädä kotiin yksin ja molemmille lapsille löytyi ikäistään seuraa. Mahtavaa yhteisöllisyyttä oli yhteinen ruoanlaitto kerran viikossa. Kesäisin luksusta oli lapsille ilmainen puistoruokailu ja uima-allas!!

Paljon harrastimme lasten kanssa museoissa käyntejä, josta muodostui koko perheen tärkeä harrastus. Helsingin kaupungilla on seitsemän ilmaista museota ja moniin muihin museoihin on ilmaispäiviä/-iltoja. Näitä tietenkin hyödynnettiin, kun elettiin kodinhoitotuella. Luonnontieteellinen museo on ehdoton koko perheen suosikki, jossa olemme vierailleet kymmeniä kertoja kolmen vuoden aikana jonka olemme asuneet Helsingissä. Ilmainen julkinen liikenne vaunukansalle, helpotti liikkuvuutta. Ei tarvinnut miettiä, onko rahaa matkustaa vaikka joka päivä jonnekin. Vaan halutessaan pystyi hyppäämää bussiin, junaan, metroon tai ratikkaan. Niille jotka väittää, ettei Helsingissä ole hyvä kasvattaa lapsia, sanon höpö höpö. Meidän lasten Helsinki on upea!

Kaiholla muistelen aikoja jolloin jaksoin leipoa lasten kanssa melkein viikoittain. Sekin oli ekstra tekemistä lapsille kun sai syödä taikinaa ja muovata taikinasta mieleisiään pullia tai sämpylöitä. Minun ja lasten askartelu innokkuus pelasti monta kotipäivää, saatoimme rakentaa merenpohjan vaatekaappiin tai rakentaa linnan kartonkipakkauksista. Onneksi lapset pääsevät nykyisin askartelemaan päiväkodissa viikoittain. Kotonakin he melko omatoimisesti kaivavat laatikoista askartelu- ja piirustustarvikkeet. Jännä tunne kun lapset kasvaa, ei äitiä tarvitakaan touhuissa koko aikaa. Äidille jää välistä enemmän tilaa hengittää ja tehdä omia juttuja.

Nostan hattua itselleni menneistä kotiäiti vuosista. Arvostan jokaisen äidin ja isän tekemää rankkaa työtä kotivanhempana, siinä ”ammatissa” vaaditaan kasa erilaisia taitoja: joustavuutta, luovuutta, oppimis- ja muuntautumiskykyä. Palkka on huono, työajat mahdottomat, työnantajat voivat olla ajoittain hankalia, ilman että ansaitset lomia tai oikeutta sairaslomaan. Toisaalta voi tehdä töitä kotona, käyttää loputtomasti omaa luovuuttaan, palautteen saa välittömästi ja harvana päivänä on kiire yhtään mihinkään. Työsuhde-etuna lasten rakkaus aamusta iltaan ja haaveena lasten arvostus tehtyä työtä kohtaan vielä vuosienkin päästä.

Toisen vanhemman jäädessä kotiin hoitamaan lapsia, vaatii se puolisolta tukea ja ymmärrystä. Kodinhoitotuki ei ole hirvittävän suuri, ja työssäkäyvälle jää suurempi vastuu perheen kuluista. Ainakin meidän perheessä tilanne oli taloudellisesti haastava. Lääkkeeni ja terapiani söivät tuolloin noin neljänneksen tuloistani. Meillä oli mieheni kanssa aika selkeä ajatus, että olen lasten kanssa kotona. Pitkä kotiäitiys toi mukanaan mahdollisuuden toipua synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja uupumuksesta. Omasta mielestäni olin niin huonossa kunnossa pitkään, etten työelämään olisi pystynytkään.

Hieman ennen töiden alkamista, lasten ollessa 3- ja 5-vuotiaita, koin jo hieman kyllästymistä. Enää pelkkä kotiäitiys ei tuntunut mielekkäältä, kaipasin muutakin. Koen, että se oli hyvä juttu, ei tarvitse tulevaisuudessa pohtia olisiko pitänyt olla vielä pidempään lasten kanssa kotona. Jännityksellä toki odotin osaanko enää tehdä muuta kuin olla äiti ja kuinka jaksan työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisen mukanaan tuomat haasteet.

Hyvin olemme pärjänneet tähän asti, minä, lapset ja mieheni. Nyt tehdään yhdessä viikonlopuista juhlia!

PEITON ALLA

NAISEUDESTA

Diagnoosi synnytyksen jälkeinen masennus ja uupumus pitivät sisällään aikamoisen kasan tunteita ja kokemuksia. Kun samalla syömishäiriö nosti kolmannen kerran päätään, toi se mukanaan omat haasteensa. Koko naisellisuus oli hukassa. Kaksi raskautta ja synnytystä melko lyhyellä aikavälillä, sai minut miettimään kuka minä olen. Omaa kasvua äidiksi ja naiseksi. Erilaisia rooleja, kolme ehkä keskeisintä: äiti, vaimo ja nainen. Sen oivaltaminen, että vaikka olenkin äiti, olen myös mieheni vaimo, ja ihan vaan nainen itselleni.

Kaikkien niiden fyysisten sekä henkisten muutoksien ja kokemuksien läpi käyminen. Millainen äidin kuuluu olla, miltä äidin kuulu näyttää. Jos näytän hyvältä äidiltä, näytänkö hyvältä vaimolta ja päinvastoin. Pelkoa siitä kun ei jaksa huolehtia itsestään jaksaako mieheni kiinnostua minusta. Pohdin olenko riittävän hyvä äiti ja riittävän hyvä vaimo. Toki pohdin myös olenko riittävän hyvä tytär, sisko, ystävä, miniä jne. Olinhan huono ihan kaikessa.

Olin pitkän aikaa ottamatta esim. uutta tatuointia koska ajattelin, ettei hyvä äiti voi tehdä sellaista. Kun pääsin jostain kohtaa ohittamaan vähän hyvä äiti myyttiä otin äitinä ensimmäistä kertaa tatuoinnin ja olen ottanut useamman sen jälkeen. Selkääni koristaa puolenselän kokoinen kuva äidistä ja vauvasta, joka on minun äitiyteni symboli. Upea kuva ja minulle piirretty. Suuri ylpeyden aihe joka kulkee aina mukanani. Pystyin ottamaan kuvan kun olin omasta mielestäni riittävän hyvä äiti ja riittävästi pohdiskellut teemaa.

Toipumisprosessin aikana olen jotenkin kasvanut ensi kertaa naisena ja pohtinut paljon omaa naiseuttani. Joku viikko sitten kysyin mieheltäni onko naiseuteni/naisellisuuteni muuttunut menneen kymmenen yhteisen vuoden aikana. Ei kuulemma ole, eli sekin on minun omaa kasvamisprosessia. Kiusaan usein miestäni kysymyksilläni ja pistän hänet lukemaan tekstini. Vielä ainakin hän on jaksanut lukea ja vastailla, ja eikös se kuulu puolison rooliin? Hän on mahtava tukiessaan minua projekteissani!

Olen jonkin verran kirjoittanut tästä naiseksi tulemisesta ja eri rooleista joita minulla on. Pohdin ja työstän aihetta edelleen. Jotta en kirjoita kilometrin pituisia tekstejä, palaan ajoittain naiseus aiheeseen. Töihin palatessa koin onnen tunnetta uudesta roolista koti vuosien jälkeen. Olin työssä käyvä nainen. Pidän myös roolista kahvilassa yksin istuva nainen, kun siihenkin uskalsin jossain kohtaa heittäytyä!! Mahtava juttu olla nainen.

ÄITI

Olen Äiti ja niin ylpeä siitä. Äitiys on suurin saavutukseni ja kokemukseni. Runoista päätellen, olen tarvinnut paljon vakuuttelua asiaan masennuksen syövereissä. Olen todella äiti. Olen todella ansainnut olla äiti. Olen ihan hyvä äiti. Äidillä oli vain nippu vaikeita päiviä, paljon se äitiyttä horjutti, mutta eheäksi äidiksi kasvettiin.


LAPSENI
Kaikki kaikessa.
Elämän suola.
Voima kuljettaa eteenpäin.
Asia joka saa minut tuntemaan itseni tärkeäksi ja rakastetuksi.
Lapsilleni riitän juuri sellaisena kuin olen.
Kaikkine vikoineen ja kiukkuineen.
Rakastan teitä.
-2009-

OLEN ÄITI
Omien lasten tuoksu.
Omien lasten lämpö.
Omien lasten kosketus.
Omien lasten katse.
Omien lasten aitous ja rakkaus.
Olen äiti.
-2009-

VAUVA JA SEN ÄITI
Pienet painallukset vatsassa.
Ensimmäinen parkaisu.
Pienen pieni nyrkki sormen ympärillä.
Pieni nuppu suu hamuaa rintaa.
Pienten jalkojen läpsytys vasten lattiaa.
Maailman kauneimmat ensimmäiset sanat.
ÄITI.
-2009-

ÄITI

Mikään ei ole yhtä kaunista.

Mikään ei ole yhtä ihanaa.

Kuin kantaa omaa lastaan.

Sisällään ja sylissään

Olla äiti.

-2009-

UNELMA

Ikuinen unelma.

Ikuinen haave.

Ikuinen toive.

Ikuinen rukous.

Ikuinen Odotus.

Äitiys.

Vauva.

Perhe.

Hoivaus.

Rakkaus.

-2009-

MITÄ MINUN LAPSENI KOKEE

Kokemusasiantuntija koulutuksessa oli viime viikolla esillä Vantaan kaupungin Sosiaali- ja terveystoimen painama esite: Miten lapset jaksavat meidän kanssamme? Masentuneen vanhemman vanhemmuus. Upea juttu, että panostetaan tämmöisen tiedotteen tekemiseen, tulee varmasti tarpeeseen! Niin monet vanhemmat kamppailet näiden asioiden parissa. Tiedon sekä ymmärryksen löytyminen voi olla todella haastavaa kun toinen vanhemmista masentuu tai uupuu.

Ainakin itse olen kamppaillut, kamppailen edelleen ja varmasti vielä tulevaisuudessa suuren syyllisyyden kanssa. Miten ja mitä lapseni kokee sairastumiseni takia. Miten se vaikuttaa heihin, heidän kasvuun ja kehitykseen? Lukipa melkein mitä tahansa lapsenkasvatus opasta ja perus psykologian kirjaa, lapsuuden kohdalla korostetaan aina äidin/vanhemman ja vauvan/lapsen varhaisen vuorovaikutuksen merkitystä lapsen kehityksessä. Joskus jäi joku kirja kokonaan lukematta, kun en kestänyt heti ensimmäisiltä sivuilta alkanutta äidin ”syyllistämistä”. Näinhän sen tietenkin koin, koska oman lasteni kohdalla varhainen vuorovaikutus ei ollutkaan täydellisen onnistunutta. Lapset olivat alle 1- ja 3-vuotiaita kun oli synkin hetkeni, mietin kuolemaan jo vaihtoehtona. Tuolloin en millään voinut olla hyvä ”peili” lasteni tunteille. Toki lapset hoidin, pesin, syötin, puin ja pidin sylissäni, mutta olin myös surullinen, ahdistunut ja poissa oleva. Riittääkö tämä?

Mitä sitten voin tehdä jos lapset ovat nähneet ja kokeneet äidin masennuksen ja uupumuksen. Sen, ettei äiti ole oma itsensä eikä aina ihan läsnä, eikä äiti jaksa hymyillä. Onko kaikki pilalla ja peli pelattu? Vai olisiko kuitenkin joku mahdollisuus, ettei lapsilleni tule kovin suurta ja syvää haavaa. Menetettyä aikaahan en voi enää millään korjata. Voinko kuitenkin tehdä tästä päivästä ja tulevasta riittävän tasaisen tien lapsilleni, että he selviävät suuremmitta traumoitta masennuksestani/uupumuksestani?

Vanhemman pojan ollessa noin 3-vuotias, hän alkoi kysellä minulta: onko äidillä hyvä mieli. Silloin en asiaa pohtinut sen tarkemmin. Näin jälkikäteen ajateltuna, hän luultavasti näki äidin pahanolon. Vaikka olenkin ollut tosi hyvä kätkemään sen, eihän sitä huomattu tai ymmärretty kovinkaan monessa terveydenhuollon paikassa, josta apua yritin saada. Lapseni on ainakin siis todelle terävä! Enää en osaa sanoa milloin poika lakkasi kyselemästä minulta, onko äidillä hyvä mieli.  Luultavasti siinä kohtaa kun aloin voida paremmin ja lapsi lakkasi murehtimasta.

Tällä hetkellä ajattelen, ettei asia voi olla ihan niin yksinkertainen. Näen jotenkin, että tämmöisen kokemuksen jälkeen voin olla jollain tapaa myös parempi vanhempi, kuin ennen sairautta. Ehkä minulla on herkemmät tuntosarvet näkemään lasteni ongelmat ja mieltä painavat asiat. Tarttuisinko pienimpäänkin asiaan ja pohtisin liittyykö se menneeseen, masennukseeni. Tavallaanhan sitä haluaa, ettei lapsi enää joudu kärsimään äidin sairaudesta. Ja jos olen jonkun tuskan aiheuttanut, joka nousee pintaan vasta myöhemmin, haluan lapseni sen käsittelevän. Haluan tuudittautua ajatukseen, että jotain hyvää ja opettavaista täytyy näin rankasta kokemuksesta löytyä.

Toivon olevani paras äiti lapsilleni tämmöisenä kuin olen ja pystymään korvaamaan menetetyt hetket olemalla nyt läsnä ja käsittelemällä asioita. Olemalla tänään viisaampi ja armollisempi itselleni. Uskon, että kun voin itse hyvin jaksan olla parempi äiti. Vaikka syyllisyys menneistä vuosista nakertaakin välillä mieltä.

Arkipäivien ehdottomasti paras ja kaunein hetki on se, kun näkee lapset töiden jälkeen. Neljävuotias poika ryntää ovella vastaan: -Äitiiii ja halaa minua. Silloin tiedän olevani riittävän hyvä! Tärkein viesti on mennyt perille, rakastan lapsiani yli kaiken, vaikken joinakin päivinä jaksanut, osannut, ymmärtänyt tai muistanut sitä heille näyttää tai kertoa. Elämä kantaa ja tänään olen tiiviissä vuorovaikutuksessa lasteni kanssa.