OTTEITA PÄIVÄKIRJASTA

Olen kirjoittanut alla olevat tekstit alkuvuodesta 2008, joitakin kuukausia toisen lapsemme syntymän jälkeen. Hetkistä ennen kuin oivalsin itsekkään mistä todella on kyse. Ennen kuin uskalsin asioista todella puhua ääneen edes neuvolassa. Kirjoittelin tuolloin ystävälleni olostani ja kokemastani. Tekstit olivat pitkiä onnesta, epätoivoon, itkuun ja nauruun, kuitenkin tässä kohtaa vielä tulevaisuuteen uskoen. Pikku hiljaa ajatukset ja kirjoitukset synkistyivät. Ikuisesti olen kiitollinen ystävälleni, joka jaksoi minua lukea ja kirjoittaa minulle takaisin ja lopulta patisteli minua ottamaan yhteyttä neuvolaan! KIITOS HÄNELLE! Itse en ollenkaan ymmärtänyt omaa tilaani ja sitä kuinka kamalaksi olo vielä muuttuisi.

Välistä tuntuu oikeasti että olen joku hullu, ihan joku muu. Aivan kun katsoisin omaa elämää vähän kauempaa... Kaikki vaan tuntuu liian vaikealta. Ihan kuin tukehtuisi. Sitten taas menee päivä pari, että olo on ihan hyvä ja "normaali". Jos olen paljon lasten kanssa keskenään, alkaa helposti ahdistaa. Välistä huomaan olevani vähän "teko pirteä" siis että väkisin yritän olla hyvän tuulinen. No joo ei minulla taida olla kaikki ihan kohdallaan minun pääkopassa, mutta jospa ne asiat selkiytyisi. 

Jotenkin minulla on taas nuppi ihan sekaisin, tekisi mieli vaan itkee, nukkua ja maata sängyssä. Mutta ei voi. Mutta yritin kai ihan liikaa olla "normaali" tai siis en antanut pahan olon tulla. Nyt sitten onkin ollut hirveitä maanantai- ja tiistaipäivä. Tosi paljon fyysisiäkin oireita, ahdistaa niin että sattuu ja ruokaa saa todella välistä pakottaa alas. Onneksi suklaa maistui äsken :). Pelkään että maito alkaa loppua? Kysyit miten jaksan poikien kanssa. Ja se kai tässä on hirveintä, kun tuntuu, etten millään jaksaisi. Mutta pakkohan minun on vaan, mennä päivä kerrallaan, joskus hetki kerrallaan. Oikeasti ajattelin että helpottaa, mutta tilanne taitaa vaan pahentua. 

Ei jaksaisi enää yhtään kurjaa päivää. Välistä tuntuu, ettei kestäisi enää hetkeäkään. Olisi ihana saada vaan puhua ja purkaa tätä jollekulle. Mutta sekin on vähän ongelma kun en tiedä kuka minua siinä voisi auttaa, en oikein saa sanottua tästä kellekään.  Pelkään kai muiden reaktiota. Tavallaan sitä että ihmiset vähättelee asiaa. Tähänkään asti kukaan ei oikein ole tajunnut kun olen yrittänyt sanoa, että olen väsynyt. Kaikki vaan toteavat että niinhän ne äidit on. Ihan kuin äitien kuuluisi olla uupuneita eikä ne voisi väsyä. Äitien pitää vaan pärjätä ja jaksaa ihme juttu sitten, etteivät synnytyksen jälkeiset masennukset tule esille. 

Tiedätkö olen nyt miettinyt kauheasti sitä, että olin tosi pitkään jo raskaanakin masentunut. Minustahan tuntui, että miten pärjään kahden lapsen kansaa kun en jaksa Aaroniakaan hoitaa. Tai että en edes jossain välissä oikein olisi halunnut vauvaa, koska en jaksa. 

Miksi kukaan ei tullut, ottanut kädestä ja sanonut anna minä autan. Liian pitkään kului ennen kuin kunnon hoito tavoitti minut. Hämmästyttävää kuinka huonosti ainakin vielä tuolloin synnytyksen jälkeistä masennusta tunnistettiin neuvolassa. Sekin olisi auttanut kun joku olisi vain kertonut, etten ole ainut joka kokee näin. Vauva-arki ei olekaan välttämättä pelkkää onnen huumaan. Vertaistuen löytäminen on ollut todella merkityksellistä toipumisessani.

Pitkä tie on kuljettu ja vuosia vaihtunut. Uskomatonta miten ihminen unohtaa, ja suojaa kai niin itseään. Kun tänään luen omia tekstejäni läpi, tulee tippa linssiin, miksi tuo kaikki piti kokea, ja käydä läpi noin, vaikeimman kautta. Tänään en muistanutkaan kuinka tuskainen olo lopulta oli. Tänään olen niin kiitollinen siitä, että olen tässä ja voin hyvin.