Jännä miten nopsaan on oppinut olemaan viikot töissä, eikä lasten kanssa kotona. Olen toista päivää sairaiden lasten kanssa kotosalla ja täytyy myöntää, että aika tylsää on. Ihmettelen miten olen jaksanut olla lasten kanssa kotona päiviä, viikkoja, kuukausia jopa vuosia. Kai se niin menee, et aika aikansa kutakin! Nyt on muun kuin kotiäitiyden aika. Se rooli mistä ennen niin kovasti piti, tuntuukin tänään rankalta ja kaukaiselta. Toki lapsetkin ovat jo sen ikäisiä, että kaipaavat ihan toisella tavalla aktiviteetteja ja leikkikavereita. Sairastelu ja sisällä olo käy kaikkien hermoille.
Kotiäitiyteen kuuluneet päivittäiset leikkipuistoretket, ulkoilut, ruoanlaitot, päiväunille saamiset kuulostaa niin kaukaiselta, vaikka olen ollut töissä vasta reilun vuoden. Olimme lasten kanssa varsin liikkuvaisia kotona ollessa. Lapset eivät niin tarvinneet sosiaalisia kontakteja, äiti kylläkin. Kaipasin välillä jotain muutakin tekemistä, kuin hiekkalaatikolla istuskelua. Jotenkin tänään tuntuu ylivoimaiselta ponnistelulta ajatella kotiäidin perusarkipäivää. Aamulla syömiset, pukemiset ja lähipuistoon. Lounaalle kotiin ja päiväunille. Iltapäivällä uudelleen puistoon.
Helsinkiin muuttaessa löysimme upeat Helsingin kaupungin leikkipuistot, joissa oli mahdollisuus tavata muita äitejä, isejä ja puiston työntekijöitä. Monessa puistossahan on käytössä sisä-, wc- ja ruokailutilat kaikkina arkipäivinä, joka mahdollistaa vaikka koko päivän puistossa olon. Kovillakaan pakkasilla tai sadepäivinä ei tarvinnut jäädä kotiin yksin ja molemmille lapsille löytyi ikäistään seuraa. Mahtavaa yhteisöllisyyttä oli yhteinen ruoanlaitto kerran viikossa. Kesäisin luksusta oli lapsille ilmainen puistoruokailu ja uima-allas!!
Paljon harrastimme lasten kanssa museoissa käyntejä, josta muodostui koko perheen tärkeä harrastus. Helsingin kaupungilla on seitsemän ilmaista museota ja moniin muihin museoihin on ilmaispäiviä/-iltoja. Näitä tietenkin hyödynnettiin, kun elettiin kodinhoitotuella. Luonnontieteellinen museo on ehdoton koko perheen suosikki, jossa olemme vierailleet kymmeniä kertoja kolmen vuoden aikana jonka olemme asuneet Helsingissä. Ilmainen julkinen liikenne vaunukansalle, helpotti liikkuvuutta. Ei tarvinnut miettiä, onko rahaa matkustaa vaikka joka päivä jonnekin. Vaan halutessaan pystyi hyppäämää bussiin, junaan, metroon tai ratikkaan. Niille jotka väittää, ettei Helsingissä ole hyvä kasvattaa lapsia, sanon höpö höpö. Meidän lasten Helsinki on upea!
Kaiholla muistelen aikoja jolloin jaksoin leipoa lasten kanssa melkein viikoittain. Sekin oli ekstra tekemistä lapsille kun sai syödä taikinaa ja muovata taikinasta mieleisiään pullia tai sämpylöitä. Minun ja lasten askartelu innokkuus pelasti monta kotipäivää, saatoimme rakentaa merenpohjan vaatekaappiin tai rakentaa linnan kartonkipakkauksista. Onneksi lapset pääsevät nykyisin askartelemaan päiväkodissa viikoittain. Kotonakin he melko omatoimisesti kaivavat laatikoista askartelu- ja piirustustarvikkeet. Jännä tunne kun lapset kasvaa, ei äitiä tarvitakaan touhuissa koko aikaa. Äidille jää välistä enemmän tilaa hengittää ja tehdä omia juttuja.
Nostan hattua itselleni menneistä kotiäiti vuosista. Arvostan jokaisen äidin ja isän tekemää rankkaa työtä kotivanhempana, siinä ”ammatissa” vaaditaan kasa erilaisia taitoja: joustavuutta, luovuutta, oppimis- ja muuntautumiskykyä. Palkka on huono, työajat mahdottomat, työnantajat voivat olla ajoittain hankalia, ilman että ansaitset lomia tai oikeutta sairaslomaan. Toisaalta voi tehdä töitä kotona, käyttää loputtomasti omaa luovuuttaan, palautteen saa välittömästi ja harvana päivänä on kiire yhtään mihinkään. Työsuhde-etuna lasten rakkaus aamusta iltaan ja haaveena lasten arvostus tehtyä työtä kohtaan vielä vuosienkin päästä.
Toisen vanhemman jäädessä kotiin hoitamaan lapsia, vaatii se puolisolta tukea ja ymmärrystä. Kodinhoitotuki ei ole hirvittävän suuri, ja työssäkäyvälle jää suurempi vastuu perheen kuluista. Ainakin meidän perheessä tilanne oli taloudellisesti haastava. Lääkkeeni ja terapiani söivät tuolloin noin neljänneksen tuloistani. Meillä oli mieheni kanssa aika selkeä ajatus, että olen lasten kanssa kotona. Pitkä kotiäitiys toi mukanaan mahdollisuuden toipua synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja uupumuksesta. Omasta mielestäni olin niin huonossa kunnossa pitkään, etten työelämään olisi pystynytkään.
Hieman ennen töiden alkamista, lasten ollessa 3- ja 5-vuotiaita, koin jo hieman kyllästymistä. Enää pelkkä kotiäitiys ei tuntunut mielekkäältä, kaipasin muutakin. Koen, että se oli hyvä juttu, ei tarvitse tulevaisuudessa pohtia olisiko pitänyt olla vielä pidempään lasten kanssa kotona. Jännityksellä toki odotin osaanko enää tehdä muuta kuin olla äiti ja kuinka jaksan työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisen mukanaan tuomat haasteet.
Hyvin olemme pärjänneet tähän asti, minä, lapset ja mieheni. Nyt tehdään yhdessä viikonlopuista juhlia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti