Imelä rakkaus päivitys, avioliitto kymmenen vuotta

Meille tuli mieheni kanssa kymmenen aviovuotta täytteen 15.1.2015. Tätä suurta ja kaunista tapahtumaa juhlimme viime viikonloppuna. Tämä on kolmas kerta kun olemme kokonaisen yön ilman lapsia. Nyt laitoimme elämän risaiseksi ja olimme oikein kaksi yötä hotellissa. Kerrassaan outoa, ihmeellistä ja ihanaa, olla ihan vaan kaksin. Lapset ovat jo 7- ja 9- vuotiaat, eli ihan jokunen yö on mennyt ”ei kaksin”.

Perjantaina töiden jälkeen kiiruhdin kotiin pakkaamaan ja sitten nokka kohti Helsingin keskustaa. Ehkä vähän tylsää jäädä omaan kotikaupunkiin, mutta emme juuri koskaan ole keskustassa kaksin ja täällä on kasa huippu ravintoloita joissa haluamme käydä. Itsehän olin jo monta viikkoa miettinyt mitä laitan päälle kun suuri viikonloppu saapuu. Lapsenvahdiksi oli muutamaa kuukautta aiemmin ”varattu” vanhempani. No isäntä ei ole ihan yhtä innokas ajattelemaan mitähän päälle laittaisi. Hän totesikin lähtiessä: ”mennään paita kaupan kautta”. 

Me kaikki olemme HUOLIssamme

Kun minulta kysytään titteliä vastaan kaikkein mieluiten äiti, vaimo, nainen. Ne ovat ne minun rakkaimmat ja tärkeimmät tittelini ja roolini. Olen tietysti paljon muutakin ja tittelin pitäisi kai olla aina jotenkin tilanteeseen sopiva. 

Yksi tittelini on kokemusasiantuntija. Kokemusta on mielenterveyspuolelta niin henkilökohtaisesti kuin omaisenkin roolista. Olen käynyt vajaan vuoden kokemusasiantuntijakoulutuksen ja työskennellyt kokemusasiantuntijana. Monesti kokemusasiantuntija roolissa olen törmännyt siihen kuinka ihmiset jaotellaan kokemusasiantuntijoiksi ja ammattilaisiksi. Raja on selkeä ja näkyvä, sitten nämä ihmiset haluttaisiin saada toimimaan yhdessä rintarinnan, yhdistetään kokemus ja ammattitaito. Mahtavaa.

Lisää sossun tätejä sohvalla osa 2

Osa 1 löytyy täältä.

Uskallan luottaa perhetyöntekijöihin koko ajan enemmän. Kerron heille tunteistani ja olostani avoimesti. He käyvät meillä kerran pari viikossa, näistä tapaamisista tulee minulle tärkeitä. He ovat minulle ainoat ammattilaiset joihin luotan. Saan puhua pahaa oloani pois ja samalla vahvistusta omalle äitiydelle. Uskaltaudun helpommin lasten kanssa ulos uudessa kotikaupungissa, kun tiedän heidän kertomia paikkoja minne mennä. Psykiatrista hoitajaa ehdin tavata kerran ennen kuin hän uupuu ja jää sairauslomalle. Ketään ei tietenkään tule tilalle, psykiatrisen hoidon suhteen olen vähän tyhjän päällä. Tapaan psykiatria vain silloin tällöin, siksi perhetyö on todella merkittävä.

Pian koen kuitenkin tyrmäävän täysin lyttäävän iskun. Yhtenä päivänä toinen perhetyöntekijä soittaa minulle. Hän kyselee vointiani, puhumme mm. itsetuhoisista ajatuksistani, jotka ovat palanneet. Puhelun lopussa hän ilmoittaa minulle joutuvansa tekemään minusta lastensuojeluilmoituksen, jos en suostu menemään sairaalahoitoon. Eli kieltäydyn hoidosta?! Enhän minä mistään hoidosta ole kieltäytynyt vaan päinvastoin yrittänyt saada sitä. Menen täysin paniikkiin, en tiedä mitä lastensuojeluilmoitus käytännössä tarkoittaa, tätä minulle ei selitetä, enkä hämmennykseltäni ymmärrä kysyä. Olen todella hädissäni ja peloissani, voidaanko lapset viedä pois? Mehän olemme jo lastensuojelunasiakkaita kun perhetyö käy meillä. 

Lisää sossun tätejä sohvalla osa 1

On vuosi 2008, kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, uupumuksesta ja syömishäiriöstä. Kotiimme on tullut kaksi perhetyöntekijää, jotka haluavat auttaa minua ja perhettäni. Koen suurta hämmennystä, kiitollisuutta, epäuskoisuutta ja lämpöä. Olemme juuri muuttaneet uuteen kaupunkiin ja aiemman kamalan sosiaalityö kokemuksen jälkeen, en uskonut tai luottanut saavani perhetyöltä mitään hyvää. 

Yllätyn todella, nämä kaksi naista ovat täynnä positiivista energiaa ja ymmärrystä. Heillä on huoli minusta, tai niin sen koen. Heidän kanssaan on helppo jutella. He kertovat minulle kerhoista ja puistoista, missä voisin käydä päivisin tai iltaisin kun mieheni on töissä. Yhtenä päivänä he vievät minut ja lapset makkaranpaistoon. Kai he samalla seuraavat kuinka toimin ja kuinka vuorovaikutukseni toimii lasten kanssa, he tekevät sen kuitenkin hienovaraisesti ja minua kunnioittaen. 

Maailma on täynnä kauneutta

Voiko synnytysmasennuksen unohtaa

Voiko synnytysmasennuskokemuksen unohtaa? EI VOI. Noin seitsemän vuotta sitten sain diagnoosin vaikea synnytyksen jälkeinen masennus ja uupumus. Reilu neljä vuotta sitten palasin töihin. Elin siis noin kolme vuotta synnytysmasennusta. Vasta tänä vuonna joulusiivouksen yhteydessä heitin pois kasan papereita, lehtiartikkeleita, ohjelehtisiä yms. masennukseen liittyen. Tuli olo, että nyt riittää masentelu. En tarkoita, etteikö asia olisi edelleen lähellä sydäntä ja ettenkö ymmärtäisi masennuksen uusiutumisriskiä. Olen varma, että kaiken tuon masennusasian löydän kyllä tarvittaessa uudelleen. Tuli olo, ettei enää tarvitse näitä säilyttää. 

Vuosi vaihtui Savossa

Meidän perhe on jo vuosia viettänyt joulut ja uudet vuodet oman pienen perheen kesken. Tänäkin vuonna olimme joulun kotosalla. Uudeksi vuodeksi matkustimme Savoon, kun saimme järjestettyä koko perheelle muutaman yhteisen vapaan. Olemme puolisoni kanssa molemmat kotoisin Savosta, missä lapsemmekin ovat syntyneet. Käymme siellä oikeastaan liian harvoin, ottaen huomioon, että molempien sukulaiset ja monet ystävämme asuvat siellä. Välimatka ei vaan houkuta kovin usein reissuun, nytkin ajelimme neljän päivän aikana noin 1000 kilometriä.