Lisää sossun tätejä sohvalla osa 2

Osa 1 löytyy täältä.

Uskallan luottaa perhetyöntekijöihin koko ajan enemmän. Kerron heille tunteistani ja olostani avoimesti. He käyvät meillä kerran pari viikossa, näistä tapaamisista tulee minulle tärkeitä. He ovat minulle ainoat ammattilaiset joihin luotan. Saan puhua pahaa oloani pois ja samalla vahvistusta omalle äitiydelle. Uskaltaudun helpommin lasten kanssa ulos uudessa kotikaupungissa, kun tiedän heidän kertomia paikkoja minne mennä. Psykiatrista hoitajaa ehdin tavata kerran ennen kuin hän uupuu ja jää sairauslomalle. Ketään ei tietenkään tule tilalle, psykiatrisen hoidon suhteen olen vähän tyhjän päällä. Tapaan psykiatria vain silloin tällöin, siksi perhetyö on todella merkittävä.

Pian koen kuitenkin tyrmäävän täysin lyttäävän iskun. Yhtenä päivänä toinen perhetyöntekijä soittaa minulle. Hän kyselee vointiani, puhumme mm. itsetuhoisista ajatuksistani, jotka ovat palanneet. Puhelun lopussa hän ilmoittaa minulle joutuvansa tekemään minusta lastensuojeluilmoituksen, jos en suostu menemään sairaalahoitoon. Eli kieltäydyn hoidosta?! Enhän minä mistään hoidosta ole kieltäytynyt vaan päinvastoin yrittänyt saada sitä. Menen täysin paniikkiin, en tiedä mitä lastensuojeluilmoitus käytännössä tarkoittaa, tätä minulle ei selitetä, enkä hämmennykseltäni ymmärrä kysyä. Olen todella hädissäni ja peloissani, voidaanko lapset viedä pois? Mehän olemme jo lastensuojelunasiakkaita kun perhetyö käy meillä. 

Olen keskenään lasten kanssa kotona, laitan heti viestiä miehelleni. Joka on ihan yhtä järkyttynyt ja ihmeissään. Otan yhteyttä ystävääni, joka työskentelee sosiaalialalla ja on tiiviisti mukana elämässämme. Hänkin yllättyy tilanteesta. Ystäväni lupaa tulla kanssani neuvottelemaan perhetyöntekijöiden kanssa, jos he eivät usko, ettei sairaala ole minulle oikea paikka. Ihmettelemme yhdessä miten tuollainen asia voidaan sanoa puhelimessa. Jos perhetyöntekijä oli huolissaan lapsista tai siitä, että teen jotain itselleni tai lapsille, hän otti aikamoisen riskin kertoessaan asian minulle puhelimessa. Hän tiesi, että olen lasten kanssa keskenään kotona. Hänen sanansa välitti minulle, että en ole riittävän hyvä äiti huolehtimaan lapsistani. Ja lapsilla on myös isä, joka tietysti on päivisin töissä, eikö hänen huolenpitonsa merkitse mitään? Vai nähdäänkö minut vaaralisena lapsilleni?

Olen masentunut ja uupunut, silti huolehdin hyvin lapsistani. Minulla ei ole negatiivisia tuntemuksia tai ajatuksia lapsia kohtaan. Minä inhoan ja vihaan itseäni, minulla on paha olla, koen itseni täysin mitättömäksi. Haluaisin avohoitoa, en sairaalaan, haluan olla kotona noin 1- ja 3-vuotiaiden lasten kanssa.

Puhumalla saan perhetyöntekijät uskomaan, ettei sairaala ole paikkani. Luottamus ja usko perhetyöhön on kuitenkin menetetty tuolla yhdellä lauseella. Tunnen vihaa ja katkeruutta, kuinka he voivan tehdä minulle näin. Saavat ensin luottamaan ja sitten eivät ole luottamuksen arvoisia. Toki he tekevät työtään. Mielestäni he olisivat voineet kertoa minulle asiasta kasvotusten ja selittää tilanteen, eivät jättää yksin hautomaan asiaa. He olisivat ehkä voineet kysyä mielipidettä myös psykiatrilta, olenko todella sairaala kunnossa. Kun puhun asiasta läheisille, joku sanoo, ettei sossuille mitään kannata puhua. Tuon jälkeen en aiokaan olla avoin ja rehellinen, kerron kaiken paljon todellisuutta kauniimmin. Eikö sosiaalityöhön pitäisi kuitenkin pystyä luottamaan? Pystyä kertomaan oloistaan? Vai kuuluuko kertoa ruusuisempi totuus, jotta ei tarvitse pelätä uhkailua lastensuojeluilmoituksesta? Eikö heidän kuuluisi tietää asiakkaan tilasta sen verran, että he edes vähän ymmärtävät masennuksen kokemus maailmaa? 

Hetken aikaa yhteistyömme jatkuu, kunnes muutamme taas miehen työn perässä. Olen kiitollinen saamasta avusta, mutta hämmentynyt ja pettynyt toimintatavoista.

Tunteeni eheyttävin kuvin

Minut lytätään, en aio paljastaa enää mitään.

Haluan vain uskoa olevani riittävän hyvä äiti. Lapset ovat syyni jaksaa jatkaa matkaa. 

Kuvat Timo Turkka