Voiko synnytysmasennuksen unohtaa

Voiko synnytysmasennuskokemuksen unohtaa? EI VOI. Noin seitsemän vuotta sitten sain diagnoosin vaikea synnytyksen jälkeinen masennus ja uupumus. Reilu neljä vuotta sitten palasin töihin. Elin siis noin kolme vuotta synnytysmasennusta. Vasta tänä vuonna joulusiivouksen yhteydessä heitin pois kasan papereita, lehtiartikkeleita, ohjelehtisiä yms. masennukseen liittyen. Tuli olo, että nyt riittää masentelu. En tarkoita, etteikö asia olisi edelleen lähellä sydäntä ja ettenkö ymmärtäisi masennuksen uusiutumisriskiä. Olen varma, että kaiken tuon masennusasian löydän kyllä tarvittaessa uudelleen. Tuli olo, ettei enää tarvitse näitä säilyttää. 

Ainoat paperit jotka säilytin, olivat minua koskevat lausunnot ja epikriisit. Ja näitä papereita on aika paljon. On hoitajien ja lääkäreiden kirjoituksia voinnistani ja lääkityksestäni. On lastensuojelun päätöksiä ja näkemyksiä minun ja perheeni tilanteesta. On näkemyksiä perhetukikeskuksesta olostani. ”Muistioita” yhteispalavereista sossun, psykiatrisen, perhetukikeskuksen ja minun sekä mieheni kesken. Ja jopa ensi- ja turvakotiliittojen baby blues työstä. Kuinka minua on arvioitu, olenko sopiva äiti, sopivassa kunnossa. Kuinka paljon ja mitä lääkkeitä tarvitsen.

Näitä minua koskevia kirjoituksia olen lukenut jonkun kerran. Ne ovat saaneet minut itkemään surusta, tuntemaan vihaa ja raivoa, saaneet nauramaan ja antaneet kiitollisuuden tunnetta. Vaikka masennusta ei voi unohtaa, onneksi en kanna ajatuksissani koko ajan sitä tuskaa, hätää ja murskaavuutta jota silloin koin. Se saa minut enää surulliseksi. 

Edelleen koen suurta ihmetystä, vihaa ja hämmennystä siitä kuinka väärin ymmärretyksi monessa kohtaa hoitoa tulin. Ikuisesti muistissa ovat sanat: ”Äiti yrittää imettää vauvaa olemattomasta rinnasta.” Jotenkin turhaa, että asia pyörii mielessäni, mutta miten asia liittyy mitenkään masennukseeni? Vaikka minulla pienet rinnat onkin, maitoa tuli kuin Valion tankkiautosta. Minua loukkaa, että minun naiseuteeni on kajottu, vaikkei sillä ole mitään tekemistä masennukseni kanssa (tiettävästi pienirintaisuus ei lisää riskiä sairastua masennukseen). Toisaalta sama juttu aiheuttaa huutonaurut, kuinka kaukana ollaan asian ytimestä jos tämä on oikeasti ylös kirjattava asia?

Suurta kiitollisuutta koen siitä, että kaikesta kokemasta olen selvinnyt. Perheemme ja parisuhteemme ovat selvinneet. Kaikissa perheissä ei vauva arkeen kuulu 2,5 kk keikkaa perhetukikeskuksessa, sosiaali- ja perhetyötä, psykiatrista päivystystä, pitkäkestoista terapiaa jne. Kiitollisuutta koen niistä sanoista, joissa minua on todella ymmärretty. Nähty todella mikä minulla on hätänä, jopa jossain tilanteessa paremmin kuin minä itse. 

Synnytysmasennuskokemus on kokonaisuudessaan ollut kohdallani niin murskaava, etten uskalla (ainakaan tällä hetkellä) kuivitella perheeseemme kolmatta vauvaa. Kokemus on ollut ehdottomasti se elämäni rankin, vaikka yhtä aikaa se kasvattavin ja vahvistavin. Enkä vaihtaisi sitä koskaan pois, koska tullakseni äidiksi, vaimoksi ja naiseksi kuka olen tänään, olen kokemukseni tarvinnut. Mutta en kaipaa sitä uudelleen. Elämme nyt mahtavaa arkea mieheni ja kouluikäisten lastemme kanssa. Onneksi ihania pikkuisia löytyy lähipiiristä. Ikinä ei tietysti tiedä saisimmeko enää vauvaa tai voihan elämä yllättää ja tuoda sen eteen. Ajatuksena kuitenkin se, etten enää sure kolmatta syntymätöntä vauvaa, vaan hyväksyn tilanteen. Tämä on jollain tapaa vapauttavaa. 

Aiemmin olen kirjoittanut kolmannesta syntymättömästä vauvastamme näin