Minun tarvitsee voittaa vain itseni

Olen harrastanut liikuntaa kouluikäisestä saakka, lajeja vaihdellen. Melko tavallinen tarina, teini-ikään saakka lapsuuden harrastukset, jotka pikku hiljaa jäävät. Aikuisuuden kynnyksellä jotain uutta, joka unohtuu vauva- ja lapsiarjessa. Lasten ollessa isompia alkaa taas liikunta kiinnostaa ja saattaa jopa hurahtaa liikunnan tuomaan hyvään oloon.

Kolmannella luokalla aloitin yleisurheilun, hiihdon ja lentopallon. Yleisurheilu unohtui jossain vaiheessa, mutta lentopalloa ja hiihtoa harrastin yläasteen loppuun saakka. Yläasteen loputtua, muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, oli helppoa lopettaa. Tuolloin minulla oli ehkä maailman surkein itsetunto ja enkä aiemmin uskaltanut sanoa vihaavani hiihtoa ja inhoavani lentopalloa. Metriäkään en ole hiihtänyt sen jälkeen! Lentopallosta lajina pidin, mutta olin tosi huono siinä. Minulla oli niin surkea itseluottamus, etten pysynyt kentällä kassassa ja unohdin kaiken osaamani.

Tilannetta ei helpottanut yhtään, että kaikki kaverini sekä isosiskoni pelasivat ja olivat minua parempia. Huonolla itsetunnolla vertailin itseäni koko ajan muihin ja koin huonommuutta. Kärsin ja häpesin todella siellä vaihtopelkillä, kaikki pääsivät todistamaan epäonnistumistani. Joka kevät päätin lopettaa, silti minut saatiin syksyllä houkuteltua mukaan. Kai ajattelin, jos kesällä olisi tapahtunut ihme ja osaisin. 

Aikuisuuden kynnyksellä liikunta muuttui pakonomaiseksi kehon rääkkäämiseksi tavoitteena ainoastaan laihtuminen. Saatoin lenkkeillä tuntikausia, syömättä juuri mitään. Kuntosalilla ja jumpissa kävin vain siksi, että laihtuisin. Kun tavoite oli saavutettu, piti laihtua lisää. Aina kun paino ei tippunut tai nousi, morkkis oli valtaisa. Käytin liikuntaa tunteiden hallintaan, kun en muuten osannut. Epävarmuuteni ja surkea itsetuntoni sai kerjäämään huomiota ihmisten kauhisteluilla kuinka laiha olen. 

Kuntosaliharrastukseni oli vuosia tauolla lastentulon ja masennuksen, uupumuksen sekä syömishäiriön takia. Olin liian väsynyt liikkumaan, liian heikossa kunnossa ja lopulta superhyvä keksimään tekosyitä. Sinällään pelkoa toivat huonot kokemukset sekä jännitys osaanko liikkua lempeästi ja itselleni armollisesti. Pystynkö syömään ja liikkumaan järkevästi. 

Olen vihdoin löytänyt todellisen terveen liikunnanilon, nyt 33-vuotiaana naisena. Enää en vertaile itseäni muihin tai koe huonommuutta. Tavoitteenani on voittaa vain itseni. Liikunta tarjoaa henkistä ja fyysistä hyvinvointia. Pystyn keskittymään siihen kuinka itse kehityn ja opin, en siihen ovatko muut minua parempia. Mikä tärkeintä en luovuta, uskon siihen että osaan, pystyn ja opin. Riittää kun voitan itseni ja pääsen tavoitteeseeni. Ja jos en pääse tavoitteeseen heti, niin sitten hieman myöhemmin. Samalla saan tuulettaa päätä ja keskittyä vain itseeni, ihan parasta mielenterveyskuntoilua. Voin rehellisesti sanoa olevani ylpeä itsestäni. Jokaiselle tekee hyvää harrastus jossa kokee onnistumisia ja kehittymistä, oli se sitten neulominen, ruoanlaitto, juokseminen, jooga, kirjoittaminen, värittäminen, mikä vain. 

Nyt opin yhdenkädenpunnerruksen, jota aion edelleen kehittää. 

 

Seuraava haaste on Muscle Up eli palomiespunnerrus. Tämän treenaamisen aloitin tänään niin innokkaasti että sain yhden puhjenneen rakon kämmeneen ja toisen sormeen. :D