Rahaa, vaatteita ja naisellisuutta

Fillaroidessani tällä viikolla ulkoilupuku päällä töihin, mietin, että aikoinaan kotiäitinä, minun perusvaate oli ulkoilupuku. Arkipäivät kuluivat tuulihousuissa, huppareissa ja pieruverkkareissa. Kerhoon tai neuvolaan mennessä vaihdoin farkut ja jonkun kivan paidan. Tähän oli kaksi syytä, miksi kuljin iänikuisissa tuulipuvunhousuissa. Ensimmäinen syy oli se, etten jaksanut välittää itsestäni tai ulkonäöstäni. Pidin täysin turhana tuhlata aikaa itseeni, vaikka se olisi varmasti piristänyt. Toinen syy oli, ettei minulla ollut rahaa. Vuosia tulomme olivat niin pienet, että lähes kaikki rahat menivät asumiseen, ruokaan ja muihin lasten tarpeisiin. Ollessani hoitovapaalla, mieheni oli opiskelija jonkin aikaa. Tämä siis tarkoitti sitä, että olimme reilusti sanottuna köyhiä.

Tuolloin tutuksi tuli myös toimeentulotuki. Sossun luukulla laput kourassa seisominen voi olla aika rankkaa puuhaa. Helposti tuntee itsensä epäonnistuneeksi, huonoksi ja suorastaan pohjasakaksi. Oikeasti siellä laput kourassa seistessä pitäisi päinvastoin tuntea jonkinlaista onnea. Onhan meillä Suomessa hieno systeemi joka auttaa tarpeen tullen. Onnea kuuluisi tuntea myös siitä, että osaa ja ymmärtää hakea taloudellista apua. Jos tukea on saatavissa, ei ole mitään syytä hävetä seista sossun luukulla. Sillä rahalla, vaikkei se suuren suuri olisikaan, voi taas helpottaa hetken oloaan. Olin masentunut ja köyhä, lapseni ja mieheni eli siinä rinnalla. Koko perhe hyötyi sossun tilapäisestä tuesta, eikä ketään hävettänyt. 

Olen palannut töihin noin neljä vuotta sitten, teen osa-aika työtä, silti olen tyytyväinen palkkaani. Vihdoin olen saanut maksettua opintolainani, joiden maksu viivästyi ollessani kotona lasten kanssa ja sairauslomalla masennuksen takia. Joka kuukausi hämmästelen edelleen kuinka palkasta jää muuhunkin kuin ruokaan ja vuokraan. Tunnen suurta kiitollisuutta, että kaupasta voi ostaa melkein mitä tahansa ruokaa. Voin halutessani viedä lapset mäkkärille tai kahvilaan vaikka joka viikko. Jos arki tuntuu rankalta, voin ostaa hyvää valmisruokaa, ei niitä halvimpia lihapullia. 

Tykkään ostella miehelleni ja lapsilleni lahjoja, yllättää kivoilla pienillä jutuilla. Oli se sitten kirja, lehti, karkki, lelu, vaate, ihan mikä vaan. Parhautta on huomata oppineensa ostamaan näitä pieniä lahjoja myös itselleni. Rakastan kierrellä kirpputoreja, joista ostan suurimman osan vaatteistani. Pari kertaa olen hurahtanut tilaamaan vaatteita nettikaupastakin. Kaupungilla shoppailuun tuntuu löytyvät tosi huonosta aikaa. Tässä syksyn korvilla olen muistanut itseäni pariinkin kertaan. Aion nauttia naiseudestani, siitä energiasta minkä haluan käyttää itseeni ja ulkonäkööni. Nautin nöyrästi mahdollisuudesta käyttää rahaa itseeni. On päiviä kun kärsin siitä, ettei ollut rahaa koskaan ostaa uusia vaatteita. Muut naiset näyttivät ympärillä paljon kauniimmilta. Hölmöä ajatusta, eihän vaatteet tee meistä naisia vaan se kuinka kannamme itsemme. 

Näissä vaatteissa meinaan nauttia syksystä…

Super päheet uudet jumppavaatteet. Kun vajaa vuosi sitten aloitin uudelleen kuntosali ja jumppaharrastuksen, mieheni usein päivitteli: ”Lähdetkö tosiaan noissa salille.” Siis mitä vikaa on muka kymmenen vuotta vanhoissa jumppahousuissa ja reikäisessä t-paidassa? Uusissa jumppavaatteissa ymmärrän kyllä kuinka kivat ne ovat, näyttää ja tuntuu hyvältä. 

Kirpparilöydöt. Ihana farkkupaita, uudet farkut, Marc O'Polo – nahkalaukku ja sormus. Kaikki yhteensä ehkä 12 €. Minun kestosuosikit. 

Nettikaupan alelöydöt, naisellista loistoa. Helppoa ja mukavaa trikoota, ilman silitystä. 

Pitsiunelmat. Valkoinen nettikaupan alesta. Tämän laitan seuraaville treffeille miehen kanssa. Vaaleanpunainen on kirpparilöytö, helppo ja naisellinen.

Luultavasti huomenaamuna fillaroin töihin ulkoilupuvussani. Alta kuitenkin kuoriutuu jotain toimistotyöhön sopivampaa.

Ihanaa naisellista ja kaunista syksyä, nautitaan siitä.