Mielenterveyttä vai hyvinvointia

Olen puhunut paljon, jopa paasannut mielenterveydestä viime vuosien ajan. Kertonut omaa tarinaani ja näkemystäni lehdissä kirjoittamalla ja antamalla haastatteluja, luennoilla sekä erilaisissa ryhmissä jne. Jossain vaiheessa käytin itsestäni termiä julkihullu. Asioiden julkisesta esiintuomisesta seurasi monia mielenkiintoisia projekteja, haastattelu ja esiintymispyyntöjä. Bloginikin on syntynyt halusta kertoa mielenterveydestä, masennuksesta, uupumuksesta ja syömishäiriöstä oirekirjoineen ja fiiliksineen sekä omakohtaista kokemusta läheisenä. 

On ollut huippua saada palautetta ihmisiltä näiden vuosien ajan, ihan täysin tuntemattomilta sekä tutuilta. Yllättävän moni on kirjoittanut ja kertonut omasta tai läheisen mielenterveys ongelmista, sairastumisesta, kuntoutumisesta ja niistä tuntemuksista. Moni on nostanut esiin rohkeuttani tuoda asioita esiin aidosti ja rehellisesti. Toisaalta näkemystäni on arvostettu erilaisissa yhdistyksissä, joista saatetaan kysyä edelleen näkemystäni, vaikka en ole enää kovin aktiivisesti mukana. Olen kiitollinen saamastani palautteesta ja arvostuksesta, se hämmentää jotenkin edelleen. 

Koen kuitenkin, etten voi tai halua itseni takia jäädä mielenterveyteen makaamaan. Siihen sairauteen, pahoinvointiin, toipumiseen jne. Kaikillahan meillä on mielenterveys, mutta siihen liittyy edelleen valitettavasti voimakas yhteys sairauteen. Jossain vaiheessa käytin viikoittain kymmeniä tunteja aikaa puhuakseni ja kirjoittaakseni mielenterveydestä. Ja tämän tein siis oman päivätyöni lisäksi vapaaehtoistyönä, joskus sain palkkion. Tämä aika tuli tarpeeseen sekä itselleni että toivottavasti muille. Jossain vaiheessa tämä alkoi kuitenkin nakertamaan omaa hyvinvointiani, ei varsinaisesti uuvuttamaan tai kyllästyttämään. Heräsi tunne haluanko käyttää aikana näin, suuren osan vapaa-ajastani. 

Viimeistään siinä vaiheessa alkoi potuttaa kun olisi pitänyt alkaa omia työaikoja sorvaamaan siksi, että pääsee osallistumaan johonkin tilaisuuteen. Oletettiin matkustavan 350 km suuntaansa tai kehittämään valokuvanäyttelystä uudet kuvat vajaan kahden viikon varoitusajalla omakustanteisesti. Tässä kohtaa aloin miettiä kuinka raadollista mielenterveystoimijoiden vapaaehtoinen yhdistys kenttä on. Koin myös henkilökotaisesti polkevani päivästä toiseen mielenterveydessä ja juuri siinä sairaudessa, oireissa, toipumisessa, lääkkeissä, terapiassa, omaisen roolissa jne. Vaikka oli toipunut, koin etten pääse enää eteenpäin ja samalla laiminlöin itseäni. 

Halusin päästä käsiksi hyvinvointiin. Halusin keskittyä omaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin, jo senkin takia että minua vaivasivat pitkät vaikeat migreenit. Aloin harrastamaan ahkerammin joogaa, pilatesta, erilaisia jumppia, lenkkeilyä ja kuntosalia. Vahvistuin ja sain ihan valtavasti energiaa elämääni. Mitä enemmän innostun liikkumisesta sitä vähemmän halusin käyttää aikaani vapaaehtoiseen mielenterveystyöhön. En enää lähtenyt mukaan jokaiseen projektiin edes pyydettäessä. Ensin koin olevani kauhean itsekäs ja epävarma meneekö hyvät jutut ohi. En juurikaan kirjoittanut alkuun treenaamisestani esimerkiksi täällä blogissa, jostain syystä aristelin asiaa. Lopulta ymmärsin taas yhden kerran olla ajattelematta mitä muut ajattelevat minusta ja aloin somessa jakaa onnistumisen kokemusta ja hyvää treeni fiilistä.

Viime viikkojen aikana olenkin saanut palautetta treenaamiseen ja itsestä huolehtimiseen liittyen, sekä niiltä tutuilta, että tuntemattomilta. Ihan samalla tavalla kuin aikoinaan sain kertoessani julkisesti masennuksesta. Minulle on tultu kuiskuttelemaan kuinka siisti juttu on kun olen alkanut harrastamaan ja huolehdin kunnostani. Tällä viikolla olen tajunnut, että koin huonoa omaa tuntoa ihan turhaan, luopuessani isoimmasta osasta mielenterveystyöstä. Voihan nyt esimerkilläni, energiallani ja innollani toimia jonkinlaisena esimerkkinä siitä että kaikki on mahdollista. Kuinka kivaa kuntoilu, liikkuminen ja itsensä kehittäminen voi olla. Kuinka masennuksen, uupumuksen ja syömishäiriön jälkeen kaikki on mahdollista. Ja vaikka onkin 33 vuotta ja kahden lapsen äiti, ei se ole mikään syy aloittamatta uutta harrastusta ja olla elämänsä parhaassa kunnossa.