Minun veljeni

On maaliskuu 2013, istun veljeni tuvassa, veljeni talossa, Savossa, kaukana kotoani. Puhumme päihteistä, puhumme hänen päihteiden käytöstään. Yritän sanoa jotain viisasta, pyydän häntä vähentämään juomista. Pientä huumoria ja raakaa totuutta.

Noin kaksi kuukautta myöhemmin istun omassa kodissa kaukana Savosta. Näen kirkuvan uutisen Savosta, kotikylältäni -Pohjois-SavonRautalammilla oli lauantai-iltana piiritystilanne, kun kahden miehen ilmoitettiin riehuvan aseiden kanssa omakotitalossa. Ajattelen, että jaahas joku hurja on alkanut riehumaan. Laitan koneen kiinni, migreeni jyllää ohimoilla, menen lasten kanssa ajoissa nukkumaan. Yksi sisaruksistani on laittanut minulle viestiä, kyseisessä piirityksessä on mukana veljeni. Tästä tyystin tietämättä nukun aamuun. 

Aamulla herään aikaisin, noin seitsemän pintaan. Avaan koneen, avaan facebookin, sieltä minä sen sitten luen, piiritystilanteen toinen mies on ollut veljeni. Mitä helvettiä, mitä on tapahtunut, ahdistus, pelko ja epätietoisuus saavat vallan. En kehtaa soittaa kenellekään niin aikaisin. Googlaan ja etsin lisää tietoa. Matkaa veljeni luokse on 350 km, en voi lähteä katsomaan. Herätän mieheni kertoakseni, että jotain on sattunut. Yritän rauhoittua, pahasti ei ole voinut sattua, kai minulle olisi muuten jo ilmoitettu. Odotan kaksi pitkää tuntia soittaakseni jollekin. 

Yhdeksältä soitan läheisilleni ja kysyn. Saan aika vaisuja vastauksia, epämääräisiä kuvauksia tilanteesta. Edelleenkään en tiedä tarkkaan päivän kulkua, ei minun tarvitsekaan. Tiedän, että veljelläni on metsästysaseita. Paikalla on ollut läheisiämme, kukaan ei loukkaantunut fyysisesti. Henkisiä vammoja syntyi varmasti. Ilmeisesti on ammuttu johonkin, jotakin. Alue on ollut suljettu noin 5 km säteeltä, tilanne on ollut vakava. 

Veljeni on suljettu putkaan. Se ei ole ensimmäinen kerta, mutta pysäyttävin kerta. Pyydän ilmoittamaan kun jotain tiedetään. Hätäni purkautuu kiukkuna – miksi minulle ei kukaan ilmoittanut. Suruna – miksi tällaista pitää tapahtua. Ahdistuksena – kuinka voin auttaa veljeäni. Huonona omatuntona – olisinko voinut tehdä enemmän. Hätänä – kuinka läheisemme jaksaa. 

Muutaman päivän päästä tapahtumasta soitan veljelleni, kysyäkseni kuinka hän voi. Saan vastauksen tyyliin: ”Olen toistaiseksi elossa.” Koen suurta tuskaa ja surua. Päätän, etten lyö lyötyä. Puhelusta välittyy fiilis, että veljeni kokee tulleensa lytätyksi syvimpään maanrakoon. En halua hänen enää menevän yhtään syvemmälle, jos vaan jotenkin pystyn, yritän kannatella häntä omalla tavallani ylöspäin. 

Veljeni kertoo aloittavansa antabuskuurin, yrittävänsä lopettaa juomisen. Ehdotan tietenkin, että hän kävisi puhumassa jossain, ammattilaiselle. Hän ei koe sitä itsellensä sopivaksi, eikä ketään voi pakottaa. Kerron kuinka tärkeä hän on, ja vaikka tänään kaikki näyttää mustalta, kyllä elämä vielä kantaa. 

Veljeni ei pysähdy, vaan jatkaa kulkuaan. Uskon hänen haluavan elää kauniimpaa elämää. Hän menee maanantaina tapansa mukaan töihin. En usko, että tämä oli helppo homma, kaikki tietävät mitä on tapahtunut. Rautalampi on vajaan 4000 asukkaan kylä, kaikki tietää kaikkien asiat, yleensä paremmin kuin itse. Piiritystilannetakin ihmiset olivat menneet pällistelemään, ei ilmeisesti ollut muuta tekemistä tai älyä pysyä poissa vaarantamasta itseään tai virkaansa hoitavien tehtävää. Veljeni palaa arkeen, on ihan hemmetin rohkea. 

Olen ymmärtänyt, että pian tapahtuman jälkeen veljeni ei viihdy kylillä, on mieluummin kotona. Elämä alkaa hiljalleen sujumaan, joka kerta kun soitan ja kyselen, ääni kuulostaa positiivisemmalta. Kyselen suoraan, kysyn uudelleen jos epäilen hänen valehtelevan. Alkuun hän arkailee kertoa, ettei antabuskuuri sovi hänelle, liikaa ilkeitä haittavaikutuksia. Tiedän hänen juoneen joitakin, muutamia. Onhan mahdollisuus, että hän hieman kaunistelee totuutta muutamista. Mutta eihän hän ole mitenkään ilmoitusvelvollinen minulle, haluan vain luottaa ja uskoa. Haluan hänen ja hänen perheensä voivan hyvin. 

Jännitän pystyykö hän käymään tapahtuneita ja asioita läpi ilman ammattilaista, käsittelemään kokemaansa. Kaikki se mitä tapahtui, mikä aiheutti tapahtuman kulun. Uskon, että syvällä on joku asia joka painaa. Tietysti voin arvailla mitä nämä asiat ovat, mutta en voi tietää. Olen aiemminkin kirjoittanut oman äitimme masennuksen vaikuttaneen minuun, ehkä tässäkin on takana sitä. Tuohon aikaan, 90-luvun lopulla, ei ainakaan pienessä kunnassa lapset saaneet näissä tilanteissa minkäänlaista apua tai asioiden selittämistä. Jokainen meistä sisarista yritti selvitä tavallaan äidin sairaudesta. 

Veljeni metsästysaseet on viety. Hän ei ole ainakaan toistaiseksi päässyt armeijaan, joka piti aloittaa tapahtumaa seuraavana kesänä. Itse en tietenkään näe häntä mitenkään vaarallisena tai pelottavana. Jotain vaan tapahtui, jollain tapaa hän meni sekaisin. En puolustele päihteidenkäyttöä, itse hän on juonut. Uskon sen olleen kuitenkin tapa käsitellä asioita, tapa olla. Paska tapa, joka on seurannut häntä kaukaa teinivuosista. 

Veljeni on kuitenkin selviytyjä, älyttömän siisti tyyppi. Aina kun näen hänet hoitamassa pientä poikaansa, tippa tulee linssiin. Hän on isä, hänellä on perhe.  Opinnot eivät oikein alkuun maistuneet. Viime talvena veljeni kuitenkin yllätti ja suoritti opintonsa loppuun, kaiken tapahtuneen jälkeen. Talo jonka hän osti joku vuosi sitten, on hänen ja hänen avovaimonsa remontoima. Parikymppinen kaveri ja laittaa oman kotinsa, hatun noston paikka. Veljeni ollessa pieni sanoimme häntä Pelle Pelottomaksi, hän osaa rakentaa ja keksiä mitä hienoimpia juttuja.

Miksi kerron tämän tarinan? Haluan kertoa, että asioista selviää vaikka tuntuisi, että kaikki on pilalla. Vaikka joku muukin väittäisi, että elämä on nyt tässä, ei sen tarvitse olla. Uskon asian mietityttävän veljeäni ja läheisiämme vielä pitkään. Lopulta uskon kuitenkin, että asiat vahvistavat, opimme aina jotain. Läheisten rooli on monesti vaikea. Omat tunteen heittävät vuoristorataa, on vihaa ja huolta, pelkoa ja rakkautta yhtä aikaa. Jokaisella läheisellä on oikeus tunteisiinsa ja tapaansa käsitellä asiaa. Tämä on yksi minun tapani.

Haluaisin muistuttaa meitä kaikki, kuinka tärkeää on sanoa toisillemme, että olemme tärkeitä, kysyä miten sujuu. Koskaan ei saisi tulla tunne, että ei ole tärkeä. Ihan jokainen meistä on tärkeä.