tiistai 17. kesäkuuta 2014

Hyvä-paha masennuslääke



Olen melkein kyllästynyt aiheeseen masennuslääkkeet, mieluummin kirjoitan ihmisen hyvinvoinnista ja voimavaroista. Masennuslääkkeet eivät ole minulle henkilökohtaisesti ajankohtaisia tänään, mutta niin monille on. Siksi päätän kirjoittaa aiheesta. En ole mikään tutkija, lääkäri tai alan professori. Näkemykseni perustuu yksinomaan kokemuksiin ja puhtaaseen maalaisjärkeen.

Synnytyksen jälkeistä masennustani ja uupumustani on hoidettu lääkkein. Olen syönyt kolmea eri masennuslääkettä, nukahtamislääkettä ja rauhoittavaa. Tuolloin suurin huolenaiheeni oli lapsi jota imetin. Saako hän lääkkeitäni maidon mukana, vaikuttavatko ne häneen. En koe, että lääkkeet paransivat minut, lääkkeet hoitivat oireitani. Näen lääkkeet yhtenä osana toipumistani, mutta eivät ne yksinään olisi saaneet minua missään nimessä toipumaan.   


Toipumiseni olisi varmasti voinut tapahtua ilman lääkkeitä. Tämä olisi kuitenkin edellyttänyt melko hyvää tukea ja kannatusta muulta hoidolta. Olisin tarvinnut mahdollisuuden sekä kyvyn levätä ja nukkua. Olisin tarvinnut jonkun joka olisi istunut sänkyni laidalla kertoen, että on turvallista nukkua. Minun ei tarvitse pelätä ulkoa kuuluvia ääniä. Minun ei tarvitse pelätä, että joku tulee meille satuttamaan meitä jos nukahdan. Minä voin nukahtaa rauhassa, vaikka mieheni ei ole vielä tullut töistä kotiin. 

Olisin tarvinnut jonkun joka kertoo kuinka kykenen hengittämään rauhassa, kun hätä, tuska, ja ahdistus saivat vallan. Kun haukkoo henkeään, lapsia rattaissa työntäessä, on käsittämätöntä kuinka voi hetkeksi unohtaa taidon hengittää. Olisin tarvinnut jonkun joka pitää kädestä tai ottaa syliin silloin kuin paniikkioireet iskivät tai halusin kuolla. Olisin tarvinnut ennen kaikkea jonkun joka kuulee ja kuuntelee puhettani aina kun pystyin puhumaan, aina kun oli tarve puhua. 

Minua olisi saattanut auttaa taideterapia, jossa olisin saanut tuskan ja ahdistuksen mustaksi möykyksi paperille. Erilaiset keholliset menetelmät olisivat mahdollisesti auttaneet voimakkaisiin fyysisiin oireisiin. Meditaatio olisi auttanut ehkä mielen rauhoittumiseen. Lastenhoitoapu, olisi antanut tilaa olla ja hengähtää. Parisuhteen kannalta olisin kaivannut aikaa ja keskustelua.

Näenkin lääkkeiden määräämisen sijaan ennemmin ongelmana, ettei ihmisille tarjota parempia lääkkeettömiä hoitovaihtoehtoja. Jos tarjolla ei ole mitään muuta hoitoa kuin lääkkeitä, mitkä ovat vaihtoehdot? Jäädä hoidon piiristä kokonaan pois vai syödä lääkkeensä? Lääkkeet saivat minut rauhoittumaan ja tunteet tasaantumaan siinä määrin, että jaksoin kulkea. Jaksoin olla äiti lapsillemme. 

Olen ehkä tyhmä, mutta en millään voi uskoa, että kaikki masennukseen määrättävät lääkkeet ovat pahasta. Voiko kukaan ihan oikeasti sanoa, mikä niiden todellinen vaikutus on ihmiseen nyt tai tulevaisuudessa. Kyllä suurin osa lääkäreistä toimii parhaan tietonsa varassa. Ehkä joku sitten tehdäkseen lisää rahaa lääketeollisuudelle? Se, että lääkkeitä pitäisi syödä varmuuden vuoksi, on minusta taas käsittämätöntä. Miksi ihmiselle ei tarjota varmuuden vuoksi terapia- tai keskusteluaikoja, jos pelätään masennuksen uusivan? 

Yleensä asioilla on puolensa, tämä pätee myös masennuksen hoitoon käytettäviin lääkkeisiin. Uskon, että lääkkeet auttavat toisia ja osa lääkkeistä sopii toisille, toiset toisille. En usko, että yksin masennuslääkkeet voivat parantaa ihmistä. Uskon, että masennuksen taustalla on aina joku syy/asia, joka tulee käsitellä. Lääkkeet voivat auttaa jaksamaan ja helpottaa oloa, jotta jaksaa näitä syitä ja asioita käsitellä. Lääkkeetön hoito olisi mielestäni ideaalitilanne. Samoin uskon, että ihmiselle on parhaaksi mahdollisimman puhdas, lisäaineeton ja käsittelemätön ruoka. Uskon kaikkeen luonnolliseen mitä tulee ravitsemukseen tai lääkitykseen. Uskon kuitenkin, että joskus lääkehoito on tarpeen.

Määrittelen toipumiseeni vaikuttaneen seuraavat asiat: lääkkeet, terapia (kaikki tarjottu keskustelu) eheyttävävalokuvaus/taide ja ne ihmiset jotka kulkivat rinnallani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti