Olen kuullut monta
tarinaa, monta tarinaa aidosta elämästä. Osa tarinoista päättyy hyvin, osa
tarinoista päättyy huonosti. Jokaisessa on silti omalla tavallaan jotain
kaunista. Elämää. Monta kertaa kun kerrotaan tarinaa masennuksesta, siihen
sisältyy hyvää ja kaunista samoin kuin pahaa ja rumaa. Tämä kuulunee asiaan.
Moniin, liian moniin tarinoihin kuuluu enemmän ja vähemmän sen luku jossa ei
tule kohdatuksi. Pätkä ihmisen elämää jossa hän kokee, ettei häntä ole kuultu,
nähty ja kohdattu. Häntä ei ole ymmärretty, hän ei ole saanut apua.
Tämä sama luku sijoittuu
monen syömisen kanssa kamppailevan tarinaan. Jotain rumaa, jotain kaunista,
jotain mitä kukaan ei ymmärrä, jotain jota ei oikein itsekään meinaa ymmärtää.
Ja kun kukaan ei ymmärrä, kun ei osaa selittää oikein, voi jäädä ilman apua.
Tai apu ei ole sitä mitä tarvittaisiin, avuntarve ja apu eivät kohtaa. Näen,
että jokainen syömishäiriö on omanlainen, jota ei voi hoitaa samoin kuin
kaikkia muitakin. Hoidon tulisi olla yksilöllistä.
Nykyään puhutaan paljon
siitä, että harvoin pelkkä lääke yksin parantaa ihmistä masennuksesta. Nähdään,
että lääkkeen rinnalla tarvitaan terapiaa, keinoa käsitellä asioitaan. Samaa
oivallukseen pohjautuen uskon, ettei ruoka ja syöminen yksinään saa ihmistä
toipumaan syömishäiriöstä. Aina siellä takana on joku syy oireisiin, joka tulee
selvittää ja hoitaa. Aika usein masennuslääkettä aloittaessa, lääkkeitä kohtaan
nousee epäilyksen tunteita ja ne saattavat aiheuttaa haittavaikutuksia. Näen
tämän saman ongelman myös ruokaa kohtaa syömishäiriössä. Olisi ymmärrettävä
ettei ihminen ehkä oikeasti pysty syömään ja ruoka on se pahin vihollinen. Syöminen
voi aiheuttaa fyysisiä ja henkisiä kipuja, tuskia ja pelkoja.
Niin kauan kun ihminen ei
halua tai pysty syömään on ihan ihmisrääkkäystä pakottaa ihminen syömään. Jos
hän ei ollenkaan ymmärrä miksi, hän kokee sen kiusaamisena. Olisi vähän sama
hoitaa ylipainoisia pitämällä heitä nälässä. Ette saa ruokaa ennen kuin paino
on pudonnut johonkin tiettyyn. Toki ymmärrän, jos ihminen on hengenvaarassa, on
hänelle saatava riittävä ravinto ja neste ensiavuksi. Se, taas että hoidossa
edetään niin, että ensin paino nostetaan johonkin tiettyyn pisteeseen, jonka
jälkeen aletaan keskustella ja purkaa ongelmaa, kuulostaa ihan järjettömältä.
Koska juuri nämä ongelmat aiheuttavat sen, ettei ihminen syö.
Jos ihminen kokee
hallitsevansa elämässään enää syömistään, saavansa hyvän olon vain siitä
syömisen säätelystä, on tuhoisaa viedä tämä häneltä pois. Jos hänelle ei
tarjota tähän mitään tilalle, jos häntä ei auteta asian kanssa. Kuljeta
rinnalle ja avata solmuja joka on saanut mielen näin vääristymään.
Voisiko ihmistä hoitaa
yksilöllisesti tasapainossa, avata solmua ja opetella yhdessä syömään, jokaisen
omaa tarinaa ja historiaa kuullen. Saadaan niitä kauniita lukuja sinne tarinaan.
Omaa kokemustani:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti