PELKOA JA POLITIIKKAA

Kun sisällä velloo suunnaton määrä tunteita, joiden pelkää karkaavan hallinnasta. Kuinka yhteen pieneen ihmiseen, yhteen äitiin mahtuukaan se määrä oloja ja tunteita. Ylitseni ja lävitseni vyöryi kiukkua, raivoa, tuskaa, vihaa, katkeruutta, huolta, ahdistusta, pelkoa, hätää, paniikkia ja avuttomuutta.  En tiedä mihin olisin ne kaikki tunteet laittanut, kuinka olisin niitä kaikkia voinut jotenkin käsitellä, kenties lieventää. Tunteiden vyöry oli totaalisen valtaisi. Tunsin tukehtuvani tunteisiini. Olen täysin ymmällä mistä kaikki tunteet vyöryvät, mitä se tarkoittaa, miksi ne pelottavat minua. Pelkäsin niin, että yritin vetäytyä kippuralle, laittaa silmät ja korvat kiinni, jotten aistisi niitä. Tämä ei kuitenkaan auttanut yhtään, tunteet olivat minussa. Minä todella pelkäsin, etten ehkä pysty hallitsemaan niitä. Pelkäsin tunteiden ottavan vallan, sekoittavan minut, ajavan minut tekemään jotain päätöntä.

Jokaisena noina päivinä katsoin maailman ihanimpia lapsiani ja tunsin sen valtaisain rakkauden ja hellyyden tunteen. Koin suuren onnen tunteen ja hymyn edes jostakin elämässä. Jokaisena päivänä nämä pienet kasvot, halaukset ja pusut saivat kulkemaan eteenpäin ihan vain hetken kerrallaan. Uskoen, että saan tunteet taas hallintaani, kesytettyä ne. Saan pahat tunteet väistymään hyvillä tunteilla. Ristiriitaista, rakastin lapsia suunnattomasti, silti ikään kuin äitiys sairastutti minut, vaikea synnytyksen jälkeinen masennus. Ei niin helppo kokea ja käsitellä sekään asia. Juuri kun on saavuttanut sen kauneimman ja suurimman unelmansa sairastuu, ymmärtämättömyyttä kuinka näin voi käydä.

Edelleen vuosien jälkeen kuljen suloiset lapseni vieressä, ilman että tein mitään järjetöntä. Ilman että olisin menettänyt itseni täysin kiukulle, raivolle, tuskalle, vihalle, katkeruudelle, huolelle, ahdistukselle, pelolle, hädälle, paniikille ja avuttomuudelle. Vuosien jälkeen aina uudelleen pysähdyn pohtimaan, miksi apua oli niin mahdottoman hankala saada? Miksi minua ei autettu? Miksi minua pompoteltiin terveydenhoitojärjestelmässä edestakaisin? MIKSI? Jos perheessä on kaksi pientä lasta, miksi äidin tuskaa ja hätää ei kuulla? Kyseessä ei ole vain äidin elämä ja tulevaisuus, vaan myös lasten ja isän.

Onko todella niin, että voi sairastua väärässä kunnassa, eikä hoidon saanti olekaan itsestäänselvyys kun asuinkunta vaihtuu. Voiko todella omalääkäri tehdä arvion: -hanki uusia ystäviä ja harrastuksia, ja olet sairaala hoitoa vaativassa kunnossa. Voiko todella psykiatrinen sairaanhoitaja soittaa ja kertoa olevansa itse niin uupunut, ettei jaksa sinua hoitaa. Voiko psykiatrisen yksikön ”päällikkö” luvata hoidon järjestyvän kahteen kertaan, ja lopulta tylysti ilmoittaa, että ei olekaan määrärahoja tässä kohtaa. Voiko neuvolalääkäri tiuskaista, ettei tänne turhaan saa tulle, vaikka edellisellä käynnillä on ehdotellut mielialalääkitystä. Onko todella niin ettei äidin hoitoon pääsyvaatimusta uskota, mutta ensi- ja turvakodin työntekijää uskotaan. Miksi äitiä ei kuulla ja nähdä kun hätä ja pelko on suuri.

Yksi katkeruuden kohta itselleni on, kun istun kaupungin terveysasemalla ja luen heidän opastaan masentuneen potilaan hoidosta. Sivuilta on jäänyt mieleen mm. kohta jossa kerrotaan kuinka tärkeää masennus on hoitaa loppuun, ettei se uusiudu. Ajattelen juuri kuntaan muuttaneena et vau, täällähän on hyvin asiat. Vastaanotolla minulle kuitenkin todetaan, että sairastuin väärässä kunnassa, enkä saa riittävää pistemäärää joka veisi minut edelleen psykiatriseen. Aiemmin omalääkäri on tuumannut, ettei ota kantaan esim. lääkehoitooni, koska kuulun psykiatriselle. Psykiatriselle pääsy edellyttää kuitenkin tätä sairaanhoitajan vastaanottoa johon matkani tyssää! Mihin siis olisin kuulunut? Liian sairas toisaalla, liian terve toisaalla. Miten terveydenhoitojärjestelmäämme pystyy mahtumaan väliinputoajia? No ehkä olisin kuulunut neuvolaan, mutta heilläkään ei ollut ”vapaita aikoja”, valitettavasti emme voi auttaa. Kaikessa siinä tuskassani soitin ja vaadin vuoron perään apua kaikilta tahoilta.

Kukahan asiaan voisi puuttua, lopettaa mielenterveyspotilaiden ja -kuntoutujien pompottelun ja pyörittelyn? Huomaan joidenkin kunnallisvaaliehdokkaiden ”markkinoivan” itseään mielenterveyspalveluiden puolestapuhujina. Jään kuitenkin pohtimaan mitkä ja ketkä todella saisivat muutosta aikaan. Onko se kunnallispolitiikka, eduskunta, yksittäinen ihmisen joka vaatii hoitoa, potilasasiamies, hoitohenkilökunta? Voiko hoitoon pääsyyn vaikuttaa se kuka sattuu asiakkaan ottamaan vastaan? Jokaisen järki, oli sitten kaupunkilais- tai maalaisjärki, sanoo ettei potilaista saa kohdella huonosti tai jättää hoitamatta. Hoitoa pitää saada mahdollisimman pian. Asiakas tulee nähdä ja kuulla. Ehkä tilanne on korjaantunut kolmessa vuodessa, siitä kun itse hain apua. Kuulen kuitenkin vertaisiltani ja luen lehdistä, ettei edelleenkään hoidon saanti aina ole itsestään selvyys. Tämä nyppii minua todella. Sinne byrokratian rattaisiin voi kaatua, kun kukaan ei näytä tietä. Onko järjestelmämme todella näin kankea? Voiko kuulua ryhmään jota kukaan ei hoida? Olet liian terve tuolla, liian sairas täällä?