KOLMENKYMPIN KRIISI

En ole oikein koskaan uskonut kolmenkympin kriisiin tai vähintäänkin ihmetellyt mitä kummaa se oikein tarkoittaa. Ihan huuhaata koko juttu! No tällä viikolla tulee täyteen 30- vuotta ja täytyy kyllä tunnustaa, että jonkinmoista kriisiä pukkaa! Tilanteeseen tuo omaa herkkyyttään myös se, että muutaman viikon päästä esikoinen aloittaa koulun. Valtava tunne myräkkä siis hyökymässä ylitseni, kuinka pieni lapseni selviää yksin suuressa maailmassa (äitinä on lupa vähän ylidramatisoida) ja onko minusta tulossa muka aikuinen. Vieläkö voi kutsua itseään tytöksi 30 -vuotiaana? Olenko muka jo niin vanha ja onko lapseni jo muka niin iso että menee kouluun?

Kriisiä pukkaa, ikäkriisiä, viime vuosina on kyllä tuntunut siltä että kuljen kriisistä kriisiin. Olen hyvä pyörittelemään asioita päässäni ja ajattelemaan sitä kurjinta vaihtoehtoa. Toki myös sairastuminen synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja uupumukseen toi monenlaisia kriisejä tullessaan, sekä itselle että parisuhteelle. Tämä ikäkriisi kyllä vaikuttaa sellaiselta positiiviselta, hyvältä ja mielenkiintoiselta kriisiltä. Uusi mielenkiintoinen matka itseensä on käsillä.

Tyttösenä ei vaan voi aina pysyä ja kyllä, pian ikäni alkaa kolmosella. Ehkä muutaman kuukauden sisään huomaan, ettei minulle varsinaisesti tapahtunutkaan mitään vaikka ylitinkin 30-vuoden rajan. Se mikä tässä jännittää ja hämmentää en osaa sanoa. Kai siinä on jotain samaa murrosta kuin teini-ikäisenä, kun ei oikein ole lapsi eikä aikuinen, jotain siltä väliltä. Ja silloin niin kovasti haluaisi olla aikuinen. Nyt ei ole oikein enää nuori vaan jotenkin yrittää sukeltaa aikuisuuden maailmaan. Ja tässä kohtaa tietenkin haluaisi olla nuori. Vaikkakin joskus nyppii kun viinipulloa ostaessa kysytään edelleen papereita. Kuka minä olen, mihin minä olen menossa, mitä minä tahdon. Ikään kuin taas olisi yksi taitekohta elämässä ja pitäisi tietää mitä haluaa. Samalla tavalla fiilis siitä, kaikki pitää saada nyt ja heti, kuin murrosiässä. Huomaan myös jotain samanlaista itsensä vertaamista ikätovereihin, kuinka ulkomuotoni muuttuu, kuin teini-iässä.

Joko alan rupsahtaa. Kroppa näyttää ihan toisenlaiselta kuin parikymppisenä, tähän toki vaikuttaa ehkä enemmän kaksi synnytystä ja liikunnanpuute kuin varsinaisesti ikä. Enää ei myöskään tule yhtälailla harrastettua hyötyliikuntaa kuin lasten kanssa kotona ollessa, istumatyö tietokoneella ei ole fyysisesti paras vaihtoehto. Rinnatkin ovat toisennäköiset raskauksien ja imetysten jäljiltä.

Se että samaan aikaan sattuu oma kolmenkympin rajapyykin ylitys ja lapsen koulun aloitus ei ole välttämättä niin hyvä yhdistelmä. Toki se kolmenkympin kriisi voi tulla ennen tai jälkeen 30-vuotis syntymäpäivän, jos on ylipäänsä tullakseen. Pientä luopumisen tuskaa lapsesta joka aloittaa koulutien ja ottaa ensiaskeleita itsenäistymisen suuntaa. Jännitän kuinka nopeasti tämä itsenäistyminen tapahtuu. Ensimmäisten vuosien symbioosi on muuttunut vierekkäin kasvamiseen ja nyt taas hieman etäämmälle. Kuinka äiti tästä selviää, enää ei voi täysin kätkeytyä äitiyden taakse vaan yhä enemmissä määrin on myös vaimo, nainen, ystävä jne. Kaikelle tälle muulle jää enemmän tilaa. Jos käyttää kaikkeen tekosyynä pieniä lapsia huijaa jo itseään. Toki niinkin, että omat rajansa on tiedettävä ja lapset edelleen kasvaessaan tarvitsee minua paljon. Minulle on tärkeää ja arvokasta, että saan oikeasti olla paljon lasteni kanssa, tehdä yhdessä.

Puhuin eräälle ystävälleni kokemistani tunteista ja ajatuksista, löysin kohtalotoverin. En tässäkään kohtaa ole ainoa joka kokee, tuntee ja ajattelee näin. Helpottavaa kuulla, että saman myllerryksen keskellä on joku muukin, vertaistuki toimii tässäkin kohtaa! Saa höpistä ja ihmetellä elämää.

Jokseenkin kahelia ja hullua, mutta mitä lähemmäksi syntymäpäivä hiipii, sitä enemmän olen pyöritellyt asiaa pienessä päässäni. Mitä minulle tapahtuu, luulin jo mullistusten olevan ohi, elämä yllättää varmaan vielä monen monta kertaa! Nauran varmaan koko jutulle hetken päästä, mutta kai se kuuluu asiaan.