Minun eheyttävä valokuvaus

Olen aloittanut valokuvausharrastuksen noin 11 vuotta sitten, jolloin hankin ensimmäisen järjestelmäkameran. Masennuksen, uupumuksen ja muutenkin uuden elämäntilanteen mukana valokuvaus jäi vähäksi aikaa. Muutettuamme Helsinkiin löysin Valkonauhaliiton järjestämän Eheyttävän valokuvauksen seminaarin keväällä 2009. Seminaari kesti kaksi päivää ja koostui luennoista sekä ryhmä työskentelystä. Sattumalta bongasin seminaarin mainoksen netissä ja ajattelin, että se voisi auttaa minua. Niihin aikoihin ”huolehdin” itse lääkkeistäni ja vaelsin kunnallisessa terveydenhuoltojärjestelmässä puolelta toiselle, koska en kuulunut mihinkään. Kaipasin kovasti jotain kontaktia, jotain jolla voisin auttaa itseäni. Seminaarin jatkeena järjestettiin myös eheyttävän valokuvauksenkurssi, jonne innokkaana jatkoin.

Kurssilla syvennyimme lisää eheyttävään valokuvaukseen ja kuvasimme toisiamme. Samalla jokainen rakensi omaa elämänkaari albumiaan. Kurssin edetessä aloitimme myös toistemme kuvaamisen ryhmissä. Valokuvausretket olivat todella antoisia, opin olemaan kuvattavana, näkemään itseni toisin, hyvänä ja kauniinakin. Ennen kaikkia tunteja kestäneet kuvausretket olivat todella terapeuttisia antoisine keskusteluineen. Minulle kuvausretket olivat oiva tilaisuus irtautua kotoa lapsi arjesta ja olla hetken aikaa huomioin keskipiste.

Alkuun oli jännittävää siirtyä kameran takaa kuvattavaksi. Pikkuhiljaa luottamus kameraan kuitenkin löytyi, aloin jopa nauttia kuvattavana olosta. Ensimmäisillä kuvauskerroilla ”halusin olla keiju”. Hain kontrastia Keskuspuiston metsästä vanhojen puiden lomasta ja valkovuokkojen keskeltä. Toisaalta taas vilkkaasta liikenteestä. Aluksi omien kuvien katsominen tuntui kummalliselta. Jännittävää ja kummallista oli myös kuvien näyttäminen muille, mitä itse näki kuvissaan ja mitä taas joku toinen. Joidenkin kuvauskertojen jälkeen halusin kokeille onnistuisinko saamaan kuvaan mukaan tunteen, jonka joku toinenkin tunnistaisi. Jotenkin sekin onnistui meiltä. Tästä syntyi ajatus masennuksen ja uupumuksen tunteiden ja kokemusten kuvaamisesta.

Ehdotin miehelleni, että hän kuvaisi minua kotona. Helppo studio olohuoneeseen kun lapset nukkuivat, paljon valkoista lakanaa ja joku valo. Kuvashetket oman mieheni kanssa oli kullan arvoisia minulle, parisuhteelle ehkä jopa miehelleni. Hain kuviin eri tunteita, kokemuksia ja fiiliksiä masennuksesta, kun kuvat oli saatu valmiiksi, puhuin ja puhuin. Puhuin niistä tunteista ja kokemuksista jotka kuviin oli saatu. Kävimme ne uudelleen yhdessä läpi. Välillä keskustelut olivat raastaviakin, mutta omalla tavallaan puhdistavia ja kuuluivat olennaisesti omaan toipumiseeni.

Kun tuli tilanne, että aloin mennä lukkoon enkä saanut puhuttua asioista, pyysin miestäni kuvaamaan minua. Monesti hänellä ei ollut mitään käsitystä ”mitä kuvataan”. Minä rakensin studion rekvisiittoineen, valitsin sopivan asun, ilmeet, asennot ja pyysin kuvaamaan tietyllä tavalla. Kun kuvat olivat taas kasassa, pystyin puhumaan. Uskomatonta kuinka kuvien kautta sain ilmaistua itseäni jopa niin että muutkin löytävät tietyn tunteen. Mieletöntä kuinka pystyin puhumaan asioista kun sain ne kuvaan. Kun kuva oli valmis, se jotenkin ”mursi tunnelukon”. Upeinta tietysti on se, että teimme projektin yhdessä mieheni kanssa. Joka ikinen tarina ja kokemus käännettiin uudelleen auki ja puhuttiin.

Edelleen kuvaamme, onneksi vähän onnellisemmista aiheista tänään.