ALKUSANAT

Äiti sairastuu synnytysmasennukseen, äidin voimat loppuvat ja hän uupuu. Koko elämä tuntuu romahtavan, tunnelin päässä ei näy valoa. Onko tämä normaalia? Olenko ainut joka kokee näin? Mistä apua ja ymmärrystä? Hiljalleen alkaa toipuminen, valo palaa tunnelin päähän. Elämä on ihanaa. Toipumisen tarvitaan aikaa, lääkkeitä ja psykoterapiaa sekä eheyttävää valokuvausta ja kirjoittamista.

Miten elämä aina lopulta voittaa, vaikka kuinka harmaalta näyttäisikin. Toisina päivinä jo kuvittelin, että kaikki asiat ovat pilalla, eikä elämästä tule enää mitään. En kuitenkaan luovuttanut vaan taistelin pahaa oloa ja ihmeellisiä tunteita vastaan. Taistelin itseni voittajaksi itseni, lasteni, mieheni ja läheisteni takia. Ennen kaikkea itseni takia, nähdäkseni mitä elämä minulle vielä tuo tullessaan.

Haluan kertoa omaa tarinaani lapsuuden ja nuoruuden alakuloisuudesta ja pahasta olosta, syömishäiriöistä ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Haluan lisätä ymmärrystä siitä kuinka vaikeaa masennuksesta toipuminen voi olla. Kuinka paljon aikaa ja energia vaati täydellinen toipuminen. Jos sellaisen joskus saavuttaa? Ollakseen ihana oma itsensä ja voidakseen hyvin.

Mistä se kaikki alkaakaan? Miksi toinen sairastuu ja toinen ei? Miksi juuri minä sairastuin? Mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tämän? Kenen vikaa se on? Onko Jumalaa edes olemassa? Miksei se mene pois? Kuinka kauan tätä kestää ja jaksaa? Entäs kun en enää jaksa, mistä sen tiedän? Voisinko tappaa itseni?

Näitä kysymyksiä ja moni muitakin olen pyöritellyt mielessäni viimeisien vuosien aikana. Monia kysymyksiä olen miettinyt jo yli kymmenen vuoden ajan. Oikeastaan aina olen ihmetellyt, mikä minussa on vikana.

Toisen lapseni synnyttyä tai oikeastaan jo raskausaikana aloin pohtia olenko masentunut. Raskaana ollessa en kuitenkaan vielä tajunnut missä mennään. Vasta näin jälkikäteen ymmärrän kärsineeni masennuksesta jo toista lastani odottaessa. Synnytyksen jälkeen alkuun vain mietin, että tämä on sitä normaalia synnytyksen jälkeistä hormonien heilahtelua, perus jännitystä ja väsymystä. Pari kuukautta synnytyksen jälkeen aloin kuitenkin ajatelle, ettei tämä enää ole ihan ”normaalia”.

Välistä oli hyviä hetkiä ja välistä huonoja. Saattoi olla montakin hyvää päivää jolloin sitä vaan ajatteli, että kyllä tämä tästä. Välistä taas päiviä jolloin ajatteli, tämä elämä on ihan kamalaa. Yritin puhua asiasta miehelleni, joka aina vaan tokaisi että kaikki pienten lasten vanhemmat on väsyneitä. Sitten itsekin ajattelin että niin kai se sitten on. Mutta toisaalta mietin että on tässä muutakin. Kirjoittelin sähköpostissa paljon tunteistani ja tuntemuksistani hyvälle ystävälleni. Hänen innokkaasta painostuksesta sain tarmoa soittaa neuvolaan. Neuvolassa olikin tuttu ja mukava ”neuvolatäti” paikalla joka ymmärsi heti mistä oli kyse ja ohjasi minut omalääkärille!

Pohjalla on käyty! Psykiatrinen poliklinikka, terapia, perhetukikeskus ovat tuttuja, samoin kasa erilaisia masennus-, nukahtamis- ja rauhoittavia lääkkeitä. Vuoden käytön jälkeen löytyi oikea lääkekin. Mieheni töiden takia olemme asuneet sairauteni aikana kolmessa eri kunnassa. Jokaisessa kunnassa olen saanut tapella hoidostani kynsin ja hampain. Kuopiossa pääsin hoitoon vasta itsetuhoisten ajatusten tultua kuvioihin ja ensi- ja turvakotiliiton työntekijän avulla. Mikkelissä asuin neljä kuukautta ja hoito ei käynnistynyt sinä aikana juuri ollenkaan, paitsi suurella määrällä erilaisia lääkkeitä. Helsingissä pääsin psykiatriselle vasta kovan väännön jälkeen ja potilasasiamiehen avustuksella. Diagnoosi vaikeasta masennuksesta ja uupumuksesta ei takaa hoitoa edes kahden pienen lapsen äidille.

Näin mennään meidän hyvinvointiyhteiskunnassamme. Monet kunnat säästävät ja leikkaavat määrärahojaan mielenterveyshoidosta. Kismittää, että myös äitien hyvinvoinnista ollaan valmiita tinkimään. Äitien masennus ja varsinkin hoitamaton masennus, ei vaikuta pelkästään äitiin ja vauvaan, vaan myös mahdollisiin sisaruksiin ja puolisoon. Aikanaan masennus näkyy vauvan ollessa itse vanhempi ja sitä kautta edelleen hänen lapsiinsa. Ketju on siis aika katkeamaton jos mitään ei tapahdu eikä asioita hoideta.

Ajatuksena on kertoa tarinaani kuvin ja sanoin. Käyttäen vanhaa ja uutta tekstiä. Mukaan mahtuu varmasti myös joukko valokuvia. Olen saanut suuren avun toipumiseeni eheyttävästä valokuvauksesta.