Hyväpaha älypuhelinsomevanhempi

Nykyisin käydään paljon keskustelua vanhempien älypuhelimien ja sosiaalisen median käytöstä. Usein näissä keskusteluissa on hieman negatiivinen sävy. Kuinka niitä älypuhelimia näppäillään ja sometetaan koko ajan, eikä olla läsnä lapselle. Herää tunne, että taas yhden kerran meitä vanhempia pidetään idiootteina ja hiekkalaatikon reunalle saadaan taas yksi asia, jonka paremmuudesta vanhemmat voivat kilpailla. Kuka käyttää vähiten somea tai älypuhelintaan, jättää fiksusti puhelimen äänettömälle tai ei koskaan käytä kännykkää lapsen nähden, kun se on niin kovin epäterveellistä.

Palataanpa ajassa taaksepäin. Olen syntynyt 80-luvulla, jolloin vanhemmat lukivat lehtiä ja kirjoja, puhuivat pitkiä puheluita puhelimessa sekä katselivat televisiota. Näitä samoja ajanvietteitä käytetään edelleen, osa viihteestä on vaan siirtynyt sinne someen ja älypuhelimeen. Onko sillä kuitenkaan sinällään väliä mikä tai missä se viihdyke on? Eikö näiden kaikkien haitallisuus lapsille ja vanhemmuudelle ole sama? Lapsi ei saa vanhemman huomiota ja kommunikointi kärsii. 

Kuvia someen päivittävää vanhempaa saatetaan ihmetellä suureen ääneen, miksi siellä instassa pitää roikkua koko ajan. Ennen kun mentiin perheen kanssa ravintolaan syömään ja juhlimaan, kaivettiin se kamera ensin laukusta, säädeltiin ja aseteltiin. Siirryttiin vielä lähemmäs, että kaikki mahtuisivat kuvaan. Niks naks kuva on valmis ja toivottavasti joku onnistui (kuvanhan näki vasta kehityksen jälkeen). Täysi filmirulla kiikutettiin valokuvaamoon, odoteltiin viikko pari ja päästiin katsomaan oliko kuvat onnistuneita. Tämän jälkeen otettiin albumi sekä kaksipuolistateippiä ja aloitettiin kuvien laittaminen kansioon. Ja tämä oli ihan ok. Näppärä älypuhelimen käyttäjä voi laittaa kuvan omaan pilvipalveluun tai someen alle minuutissa. Eikös sekin ole ihan ok?

Sosiaalinen media oli monessa kohtaa pelastukseni kun lapset olivat pieniä. Olimme muuttaneet Helsinkiin satojen kilometrien päähän sukulaisista ja ystävistä. Olin yksin, kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja tukiverkostoni oli alkuun lähes puhelimen ja netin varassa. Kahden pienen lapsen kanssa totesin puhelimessa puhumisen monta kertaa toivottamaksi, viestiä saatoin laittaa tilanteen mukaan. Yleensä aina joku roikkui siellä somessa kun tuli yksinäinen olo.  Minun oli helpompaa ilmaista itseäni kirjoittamalla kuin puhumalla. 

Lapsemme ovat myös päässeet somen makuun. On äärimmäisen näppärää kun lapset voivat WhatsAppin kautta laittaa vanhemmille yhtä aikaa viestin: ”Ollaan kotana. Välipala syöty.” Itse ainakin haluan varmistuksen turvallisesta kotiin pääsystä päivittäin. Lapsemme kuvaavat huippuja elokuvia älypuhelimillaan, joissa on käsikirjoitus, näyttelijät, ohjaajat yms. mietitty tarkkaan. Eipä onnistunut sillä vanhalla lankapuhelimella ja on ihan varmasti kehittävää. Enää ei mennä kirjastoon tutkimaan paksuista tietokirjoista tietoja eläimistä tai historiasta vaan ne tutkitaan yhdessä kotona netistä.  Yhteistä aikaa säästyy kun voi omalta kotisohvalta maksaa mobiilisti laskuja, tilata matkalippuja tai vaikka kouluvaatteita lapsille. 

Toki ymmärrän ihmisten huolen mihin maailma on menossa ja kuinka meidän tulee toimia älypuhelimien ja somen kanssa vanhempina. En kuitenkaan suostu uskomaan somea tai älypuhelinta pahaksi ja haitalliseksi. Kohtuus ja järki kaikessa, jonka uskon monen vanhemman älyävän ja sopivan perheen pelisäännöt. Monessa kohtaa älypuhelin suorastaan säästää vanhemman aikaan lapsille. Minusta pointti on siinä kuinka käytämme sen ajan. Olemmeko todella läsnä lapsillemme, kiinnostuneita heistä aidosti. Osaammeko sanoittaa lapselle ne hetket kun teemme jotain muuta ja lapsen pitää odottaa hetki. Aika pienikin lapsi ymmärtää kun kertoo. En tietenkään tarkoita, että itkevää vauvaa tai pulassa olevaan lasta jätetään yksin. Tai ehkä siinä kohtaa kun vauvan itkua on kestänyt kuukausia ja äiti on uuvuksissa. Hetki toisessa huoneessa voi olla paikallaan. Viesti puolisolle: ”Olen niin poikki”. Vastaukseni joku kiva kuva ja sanat: ”Koita jaksaa kulta”. Joskus äiti tarvitsee sen kaksi minuuttia ja senkin ajan vauva pärjää. Mieluummin niin, kuin ei jaksa enää.

Sometetaan ja näppäillään älypuhelinta viisaasti. Ihan oikeasti, ei meidän vanhempien tarvitse aina olla 100 % lapsen saatavilla. Mekin olemme kuitenkin vaan äitejä ja isejä, eikä mitään superihmisiä. Lapselle tulee sekin hetki elämässä kun tarvitsee odottaa ja taito on hyvä kotona oppia. 

Olen älysomemutsi ja se sopii minulle ja perheelleni. Kaikille ei siitä pidä ja sekin on yhtä hyvä, kunhan emme kilpaile paremmuudesta.