Olin
tänään mukana Suomen Mielenterveysseuran ja Ihmisoikeusliiton järjestämässä Tervemieli on ihmisoikeus seminaarissa. Seminaari oli mielenkiintoinen ja
monenlaisia ajatuksia herättävä. Olin
mukana kokemusasiantuntijana oman synnytysmasennus, uupumus ja syömishäiriö kokemani
kautta. Osiomme otsikkona: Palveluihin pääsemisen
haasteet kokemusasiantuntijoiden näkökulmasta.
Tavallaan
kaivettiin esiin niitä kamaluuksia, epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä, joita
olen kokenut noin kuusi vuotta sitten, kun hoitoon pääsy tuntui mahdottomalta.
Hätä ja huoli oli suunnaton, vaikka itsestäni en enää tuossa kohtaa välittänyt,
miten minun pienet lapseni. En nykyisinkään halua lukea uutisia, joissa äiti on
satuttanut pieniä lapsiaan.
Tunteet
nousevat voimakkaasti pintaan puhuttaessa hoitoon pääsystä ja sen vaikeudesta.
Olin se ihminen, joka oli liian sairas hoidettavaksi yhdessä yksikössä, liian
terve hoidettavaksi toisessa yksikössä. En siis kuulunut kenenkään hoidettavaksi,
olin väliin putoaja. Erittäin karuja, voisin jopa sanoa traumaattisia
kokemuksia. En kokenut olevani minkään arvoinen, edes hoitohenkilökunnan
mielestä en ollut sen arvoinen, että minua olisi kannattanut hoitaa. Näin silloin
voimakkaasti ajattelin, henkisesti hakattua hakattiin lisää.
Ymmärrän,
nyt toivuttuani, ettei kyse ole ihmisten välinpitämättömyydestä vaan monesti kunnallisen
terveyspalveluiden rakenteiden ongelmista. Koen kuitenkin olevani oikeutettu
vihan, surun ja katkeruuden tunteisiin hoitoon pääsyni suhteen. Sen sijaan,
että jäisin niihin makaamaan, haluan ennemmin ottaa niistä oppia ja kehittää
palveluita.
Koen
itselleni läheisemmäksi kertoa sitä toipumisen kauniimpaa ja positiivisempaa puolta.
Toki haluan olla mahdollisuuksia mukaan esiin nostamassa epäkohtia, joita
meidän hyvinvointi yhteiskunnassamme on. Kun asioista puhutaan, on mahdollisuus
muutokseen. Oma hoitoon pääsy kokemukseni on karu ja toivon, ettei kukaan koe
vastaavaa. Tiedän kyllä, että vastaavia kokemuksia on liian paljon. Haluan
uskoa, että maassamme ihan oikeasti halutaan parantaa hoitoon pääsyä, eikä vain
ajatella kuinka palvelut tuotetaan mahdollisimman halvalla.
Meillä
on kuitenkin toinen toisemme. Voimme kannustaa ja tukea toinen toisiamme. Sen
sijaan, että murehtisimme kurjaa kohtaloamme, voimme kasvaa tarinamme mukana.
Voimme kertoa tarinastamme niitä selviytymisiä, mahdollisuuksia, iloja ja
elämisen kauneutta. Välistä ravistellen ja epäkohtia esiin nostaen. Juuri tämän
kaltaiset seminaarit ovat oiva paikka nostaa asioita esiin.
Tarinan
kahdet kasvot, joita molempia tarvitaan muutokseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti