perjantai 14. joulukuuta 2012

MINÄ KOKEMUSASIANTUNTIJA -ELÄMÄÄ SYÖMISHÄIRIÖN KANSSA

Olen aika vähän kirjoittanut omasta syömishäiriöstäni, tosin nyt olen käsitellyt aihetta kirjoittamalla ja sarjakuvin. Nyt haluan jakaa aidon pätkän omaa syömishäiriö tarinaani. Ehkä tämä on se aihe ja kohta elämässäni jota olen hävennyt. En koe hävenneeni synnytyksen jälkeistä masennustani tai uupumustani, mutta syömishäiriötäni kyllä. Luulen häpeän johtuvan siitä, etten itsekkään tunnistanut tai ymmärtänyt olevani sairas, minulle tuntui vain tapahtuvan jotain omituista. Syömishäiriöni puhkesi ensimmäisen kerran ollessani 18-vuotias ja tämän jälkeen useampaan kertaan.






Kerron pätkän tarinaani Espanjasta. Olen ollut pariinkin otteeseen Espanjassa tekemässä opiskeluuni liittyviä työharjoitteluja. Tarina jonka kerron, on siis reilun kymmenen vuoden takaa. Vietin toista talveani Espanjassa, jonne olin lähtenyt yksin lentoliput ja Hostelli varaus takataskussa. Hyppäsin seikkailuun kai nuoruutta ja hulluutta puhkuen, mutta myös karkuun tunteita ja elämää, jotain mitä en kokenut hallitsevani. Oli helppo vaan lähteä uuteen jännittävään, lykätä tunteet tuonnemmaksi tai ainakin kuvitella niin. Toisaalta reissu oli mahdollisuus olla aivan yksin, mietiskellä asioita, kieriskellä elämän tuskissa ja oppia itsestään. Samalla rikastuttaa elämänkokemuksiaan, värittää mustavalkoista maailmankuvaansa ja tehdä irtiottoa. Arkipäivät kuluivat töissä ja viikonloput vapaalla uusiin paikkoihin tutustuen. Aamurutiineihini kuuluu poikkeuksetta aamulenkki auringon nousua ihastellen ja usein kuvaten. Asuin useamman kuukauden yksin, vain ja ainoastaan syömishäiriö kumppanina.
Viikko on vierähtänyt, päivät ovat taas kuluneet liian vähällä ravinnolla. Aamupäivisin annan itselleni luvan nauttia jogurtin ja illalla sämpylän, ehkä hedelmän, siinä kaikki. Tämän enempää en anna itseni syödä, etten vaan lihoisi. Ja saan tutun luotettavan kumppanin, nälän tunteen, kulkemaan kanssani. Ajoittain palelen valtavasti, luultavasti tämä johtuu liian vähäisestä energiasta. Aamuisin ennen töihin menoa kävelen rannalla vähintään tunnin, illalla parikin tuntia. Monena päivänä viikossa suuntaan myös kuntosalille. Pakkomielteistä liikuntaa, joka on vaan suoritettava ei ole vaihtoehtoa, se vaan kuuluu tehdä. Joku sisälläni päättää, käskee ja komentaa. En edes osaa kyseenalaistaa onko siinä järkeä, onko se normaalia. Pakko liikkua, saada itsensä tuntemaan se tuska, hallita tunteita vaikka ne olisikin kovia, kuhan vain hallitsee ja tuntee.
Nälkää, mutta erilaista nälkää, nautinnollinen tunne siitä että saa kulutettua ja laihduttua. Välistä onkin vaikea jo syödä, nakerran kuin lintu sämpylää tai vedän jogurtin vauhdilla. Mutta ei enempää, ettei vaan liho. Peilistä tutkailen ja ihailen lommolle painunutta vatsaa ja kärsin vatsakivuista. Nautin näistä vatsakivuista. Lauantaisin on herkkupäivä jolloin syöminen saa mennä todella ”överiksi”. Iltaherkuksi suuri täytettypatonki, jättipussi karkkeja, perunalastuja ja jopa limsaa tai siideri, joka sisältää kauhean määrän kaloreita. Kaloreitahan vältetään viimeiseen asti. Olen tutustunut espanjalaiseen valikoimaan nopeasti ja tiedän jo mikä sisältää vähiten kaloreita, oli sitten hyvää tai ei. Oikeastaan kaikki maistuu hyvältä kun on se hetki päivästä kun saa syödä. Lauantain elokuva pyörimään, ahmimista, ahmimista, ahmimista, järjetöntä, sairaanloista ahmimista. Sairaanloista syömistä ja kehonhallinnan tunnetta, kunnes vatsa on aivan liian täysi, ei pysty enää syömään muruakaan.
Seuraavassa hetkessä makaan todella sairaanoloisena vessan lattialla sikiöasennossa, olo on kertakaikkisen huono ja tuskainen. Välistä nousen lattialta kurkottaakseni wc-pöntölle, työnnän sormet kurkkuun, yökkäilen nieluni kipeäksi, mutten oksenna. Monista oksennus yrityksistä huolimatta en missään vaiheessa saa oksennettua ja oloani helpottumaan. Kieriskelen tuskasta lattialla, itken ja pitelen särkevää vatsaani. Tuntuu kuin vatsani ja ruoansulatuselimeni räjähtäisivät. Tuskaa lisää huonommuuden ja epäonnistumisen tunne siitä, että olen taas syönyt ja kamalan paljon. Olen surkea ja kelvoton. Päätän kylmällä kaakelilla maatessani, ettei enää koskaan, tiedän sen valheeksi. Viikon päästä tiedän ahmivani uudelleen. Keinuttelen itseäni hiljaa kyynelten virratessa poskille, kivun ja tuskan sykkiessä sisälläni. Itken tuskaani, itken hämmennystäni. Miksi teen tämän itselleni, vaikka nautinkin tunteiden ja olon hallinnasta, eikö tämä ole jo liikaa. Käyn sisäistä kamppailua itseni kanssa.  Muistelen joskus huutaneeni ääneen, miksi. Aivan kuin vartaloni olisi mustan demonin vallassa, jonka sisällä virtaa verinen möykky. Kamala, paha ja tuskainen olo. Olo josta en saa kiinni, tunteita joita en osaa käsitellä, elämää jota en ymmärrä tai osaa elää.
Herään yöllä kovalta kylmältä kaakelilattialta, tärisen vilusta, mutta huomaan vatsasäryn helpottaneen. Pystyn nousemaan jäykin raajoin ylös kylmältä lattialta, raahaudun sänkyyn jatkamaan uniani. Makaan hetken hiljaa sängyssäni, tunnen suurta tyhjyyttä sisälläni, en oikein mitään, olen lopen uupunut, elimistöni on lopen uupunut rääkistä. Seuraavana aamuna minut valtaa mieletön ruokakrapula ja morkkis, kun olen mennyt syömään niin paljon. Olen muuttunut yhdessä yössä taas lihavammaksi ja rumemmaksi. Luvassa siis hikipäin lisää liikuntaa ja entistä vähemmän ravintoa, kunnes taas koittaa ahminta päivä. Maanantaina kaikki alkaa taas alusta.
Tämä teksti oli hämmentävää ja vaikeakin kirjoittaa, ja herätti minussa monenlaisia tunteita! Halusin kuitenkin kirjoittaa, koska koin sen tärkeäksi ja puhdistavaksi. Moni on minulta aiheesta kysellyt ja selviytymistarinat näyttää luovan uskoa kanssa kulkijoille. Olenhan noussut ja jatkanut matkaani voittajana, selättänyt demonin sisälläni. Toisaalta haluan myös kertoa ihmisille millaista elämä voi olla, iloinen ja suruineen. Lisätä ymmärrystä syömishäiriöön sairastuneita ja heidän omaisiaan kohtaan.

                                       Kuvat Saila Turkka

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti