Entä sitten kun ollaan enemmän kaksin?

Mieheni kanssa olemme monet kerrat vuosien varrella keskustelleet siitä, miten sitä osaa olla kun lapset kasvavat isoiksi. Tiedättekö, kun vanhemmuus vie niin paljon aikaa ja energiaa vanhemmilta ja parisuhteelta. Joskus käy niin, että se parisuhteen hoitaminen unohtuu ja ajatellaan, että tehdään se sitten joskus. Olen onnellinen, että olemme oikeastaan aina järjestäneet aikaa myös parisuhteelle. Ei sen aina tarvitse olla mitään ihmeellistä. Leffaa tai yhdessä illallisen syömistä kotona kun lapset nukkuvat. Harvakseltaan olemme käyneet yhdessä ulkona, kun siihen on ollut mahdollisuus. Isovanhemmat ja perheemme asuvat kaukana ja hoitajien saanti on aina ollut haaste. Olemme kuitenkin todenneet, että parisuhdetta voi hoitaa myös kotona. Kysehän on ennen kaikkea puolisoon ja parisuhteeseen keskittymisestä. Mikäänhän ei kasva ja kukoista ilman huolenpitoa, ei parisuhdekaan. 

Lapsemme täyttävät syksyllä jo 10- ja 8- vuotta eli ovat jo aika isoja poikia. Tämähän tarkoittaa sitä, ettei meitä vanhempia ”tarvita” enää niin intensiivisesti. Lapset pärjäävät jo jonkin aikaa keskenään ja haluavat tehdä juttuja ilman äitiä tai isiä. Olen vähän jännittänyt näitä hetkiä. Olen ollut ja olen vieläkin melko lailla sellainen 150 % äiti, että on suorastaa ihanan kamalaa odottaa miltä tuntuu, kun minua ei tarvita koko ajan. Tästä on vielä iso matka siihen kun lapset todella itsenäistyy, muuttaa pois kotoa jne., mutta kyllä tässä jo vaaditaan vanhemmilta taitoa antaa vähän tilaa. Yksi vanhemmuuden haaste on oppia antamaan lapselle tilaa kehityksen mukaan. 

Mitä me olemme sitten tehneet kun yhteistä aikaa on ollut enemmän. Olemme liikkuneet yhdessä. Olemme toki tehneet yhdessä ruokaa ja laittaneet kotia, mutta jotenkin meidän juttu on tuo liikkuminen. Ennen lapsia liikuimme todella paljon yhdessä, lenkkeilimme, kävimme kuntosalilla ja spinningissä. Nyt olemme alkaneet liikkua taas yhdessä, ei toki ihan yhtä tiiviisti, mutta kuitenkin paljon. Tosin lenkeillä meillä on mukana koira, joka on kuulunut perheeseemme kohta kolme vuotta. Joillakin viikoilla olemme käyneet jopa kolme kertaa yhdessä salilla. On suorastaan tylsää mennä nykyisin salille yksin. Lenkillä käymme useamman kerran viikossa, tosin aina ei kaksin. Välistä ulkoilemme koko perhe ja välistä vaan toinen meistä lenkittää koiran. Kesällä on ollut ihanan paljon aikaa liikkua yhdessä, koko perhe ja puolison kanssa kaksin. 

Salilla, ei hirmuisesti tule juteltua koska keskitymme treenaamiseen. Pitkillä kävelylenkeillä juttelemme kaikesta mahdollisesta. Puhumme lapsista, töistä, menneestä, tulevaisuuden haaveista, meistä yhdessä ja erikseen. Kuinka olemme kulkeneet ja kasvaneet tähän. Olen todella kiitollinen ja onnellinen kun olemme edelleen se tyttö ja poika jotka rakastuivat. Elämä on tuonut paljon tullessaan, on ollut todella vaikeita ja rankkoja hetkiä, mutta myös niitä onnellisia ja super iloisia. Meidän ensimmäiset treffit menivät rullaluistelun parissa ja taas treffaamme viikoittain liikunnan parissa.   

Minä ja hän.

Viime viikonloppuna 10 km juoksulenkin jälkeen.  

Vappuna salitreenin jälkeen.

Hyväpaha älypuhelinsomevanhempi

Nykyisin käydään paljon keskustelua vanhempien älypuhelimien ja sosiaalisen median käytöstä. Usein näissä keskusteluissa on hieman negatiivinen sävy. Kuinka niitä älypuhelimia näppäillään ja sometetaan koko ajan, eikä olla läsnä lapselle. Herää tunne, että taas yhden kerran meitä vanhempia pidetään idiootteina ja hiekkalaatikon reunalle saadaan taas yksi asia, jonka paremmuudesta vanhemmat voivat kilpailla. Kuka käyttää vähiten somea tai älypuhelintaan, jättää fiksusti puhelimen äänettömälle tai ei koskaan käytä kännykkää lapsen nähden, kun se on niin kovin epäterveellistä.

Palataanpa ajassa taaksepäin. Olen syntynyt 80-luvulla, jolloin vanhemmat lukivat lehtiä ja kirjoja, puhuivat pitkiä puheluita puhelimessa sekä katselivat televisiota. Näitä samoja ajanvietteitä käytetään edelleen, osa viihteestä on vaan siirtynyt sinne someen ja älypuhelimeen. Onko sillä kuitenkaan sinällään väliä mikä tai missä se viihdyke on? Eikö näiden kaikkien haitallisuus lapsille ja vanhemmuudelle ole sama? Lapsi ei saa vanhemman huomiota ja kommunikointi kärsii. 

Kuvia someen päivittävää vanhempaa saatetaan ihmetellä suureen ääneen, miksi siellä instassa pitää roikkua koko ajan. Ennen kun mentiin perheen kanssa ravintolaan syömään ja juhlimaan, kaivettiin se kamera ensin laukusta, säädeltiin ja aseteltiin. Siirryttiin vielä lähemmäs, että kaikki mahtuisivat kuvaan. Niks naks kuva on valmis ja toivottavasti joku onnistui (kuvanhan näki vasta kehityksen jälkeen). Täysi filmirulla kiikutettiin valokuvaamoon, odoteltiin viikko pari ja päästiin katsomaan oliko kuvat onnistuneita. Tämän jälkeen otettiin albumi sekä kaksipuolistateippiä ja aloitettiin kuvien laittaminen kansioon. Ja tämä oli ihan ok. Näppärä älypuhelimen käyttäjä voi laittaa kuvan omaan pilvipalveluun tai someen alle minuutissa. Eikös sekin ole ihan ok?

Sosiaalinen media oli monessa kohtaa pelastukseni kun lapset olivat pieniä. Olimme muuttaneet Helsinkiin satojen kilometrien päähän sukulaisista ja ystävistä. Olin yksin, kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja tukiverkostoni oli alkuun lähes puhelimen ja netin varassa. Kahden pienen lapsen kanssa totesin puhelimessa puhumisen monta kertaa toivottamaksi, viestiä saatoin laittaa tilanteen mukaan. Yleensä aina joku roikkui siellä somessa kun tuli yksinäinen olo.  Minun oli helpompaa ilmaista itseäni kirjoittamalla kuin puhumalla. 

Lapsemme ovat myös päässeet somen makuun. On äärimmäisen näppärää kun lapset voivat WhatsAppin kautta laittaa vanhemmille yhtä aikaa viestin: ”Ollaan kotana. Välipala syöty.” Itse ainakin haluan varmistuksen turvallisesta kotiin pääsystä päivittäin. Lapsemme kuvaavat huippuja elokuvia älypuhelimillaan, joissa on käsikirjoitus, näyttelijät, ohjaajat yms. mietitty tarkkaan. Eipä onnistunut sillä vanhalla lankapuhelimella ja on ihan varmasti kehittävää. Enää ei mennä kirjastoon tutkimaan paksuista tietokirjoista tietoja eläimistä tai historiasta vaan ne tutkitaan yhdessä kotona netistä.  Yhteistä aikaa säästyy kun voi omalta kotisohvalta maksaa mobiilisti laskuja, tilata matkalippuja tai vaikka kouluvaatteita lapsille. 

Toki ymmärrän ihmisten huolen mihin maailma on menossa ja kuinka meidän tulee toimia älypuhelimien ja somen kanssa vanhempina. En kuitenkaan suostu uskomaan somea tai älypuhelinta pahaksi ja haitalliseksi. Kohtuus ja järki kaikessa, jonka uskon monen vanhemman älyävän ja sopivan perheen pelisäännöt. Monessa kohtaa älypuhelin suorastaan säästää vanhemman aikaan lapsille. Minusta pointti on siinä kuinka käytämme sen ajan. Olemmeko todella läsnä lapsillemme, kiinnostuneita heistä aidosti. Osaammeko sanoittaa lapselle ne hetket kun teemme jotain muuta ja lapsen pitää odottaa hetki. Aika pienikin lapsi ymmärtää kun kertoo. En tietenkään tarkoita, että itkevää vauvaa tai pulassa olevaan lasta jätetään yksin. Tai ehkä siinä kohtaa kun vauvan itkua on kestänyt kuukausia ja äiti on uuvuksissa. Hetki toisessa huoneessa voi olla paikallaan. Viesti puolisolle: ”Olen niin poikki”. Vastaukseni joku kiva kuva ja sanat: ”Koita jaksaa kulta”. Joskus äiti tarvitsee sen kaksi minuuttia ja senkin ajan vauva pärjää. Mieluummin niin, kuin ei jaksa enää.

Sometetaan ja näppäillään älypuhelinta viisaasti. Ihan oikeasti, ei meidän vanhempien tarvitse aina olla 100 % lapsen saatavilla. Mekin olemme kuitenkin vaan äitejä ja isejä, eikä mitään superihmisiä. Lapselle tulee sekin hetki elämässä kun tarvitsee odottaa ja taito on hyvä kotona oppia. 

Olen älysomemutsi ja se sopii minulle ja perheelleni. Kaikille ei siitä pidä ja sekin on yhtä hyvä, kunhan emme kilpaile paremmuudesta. 

Eheyttäviä kuvia Suomenlinnassa 2009 ja 2015

Viikonloppuna kävimme perheen kanssa Suomenlinnassa ja pitkästä aikaa mieheni kuvasi minua ulkona. Olen kuvannut ja ollut kuvattavana monet kerrat Suomenlinnassa. Upea paikka kuvata, on luontoa, merta, tuulta, kalliota, muureja, vanhoja rakennuksia jne. Aikoinaan yksi eheyttävän valokuvauksen retki tehtiin Suomenlinnaan ja kuvat puhuttelivat minua todella. Tuolloin pyörin vielä masennuksessani, surkeassa itsetunnossa, riittämättömyydessä, epävarmuudessa, peloissa ja päämäärättömyydestä. Kuvat tuolloin 2009 olivat kauniita ja niistä huokuu tietty rauha ja levollisuus, samaan aikaan kuitenkin sisäinen epävarmuuteni. 

Vanha kuvausretki tuli mieleeni kun katselin viikonlopun valokuvia. Aloin vertailla vanhoja ja uusia kuvia keskenään. Olen aiemminkin tutkaillut muutostani vertailemalla kuvia, sekin voi olla erityisen eheyttävää. Uusista kuvista välittyy tunne, että tyttö tietää elämän suunnan. Kuvista näkyy omasta mielestäni onnellisuus, hyvä olo, samoin kun ymmärrys siitä, että on hyvä juuri näin. Ei minun tarvitse tietää ”mikä minusta tulee isona”. Riittää kun tiedän mistä tykkään, mitä haluan ja mistä tulen onnelliseksi tänään. Ehkä en pidä samoista asioista parin vuoden päästä, mutta suotta sitä nyt murehtii. Nyt tiedän elämäni suunnan. Osaan tehdä elämäni valintoja sen perusteella mitä itse haluan, en sen perusteellä mitä muut minulta toivovat tai odottavat, tai oletan toivovan ja odottavan. Sekin on äärettömän raskasta kun luulee tekevänsä niin kuin luulee toisten toivovan ja odottavan, ja sekin menee pieleen. On pettymys kaikille. 

Kun rohkeasti kulkee omaa polkuaan ja tekee omaksi parhaaksi katsomiaan päätöksiä, elämä on paljon helpompaa. Aina kaikkia päätöksiä ja valintoja ei ymmärretä, mutta enhän minäkään aina ymmärrä kaikkien muiden valintoja. Me ihmiset vain olemme niin erilaisia, että haluamme rakentaa elämistämme erilaisia, nautimme ja tulemme onnelliseksi erilaisista asioista. Emmekä aina tiedä kaikkea mikä on toisemme valintojen takana. Tärkeintä on kuitenkin itse uskoa valintoihin ja haluta itse. Joskus valinnat menevät pieleen, täytyy palata takaisin tai vaihtaa suuntaa, mutta sitähän se elämä on. 

Mahtavaa huomata itsessään tämä muutos. Usko elämään palasi, vaikka vuonna 2009 oli vielä todella vaikeitakin hetkiä. Kulkeminen ja asioiden työstäminen on todella kannattanut. Uskon että jokaisella on mahdollisuus muutokseen ja onnelliseen elämään, niillä resursseilla joita on saanut.

Tässäpä kuvaparit. Ylimmät kuvat on ottanut vuonna 2009 ystäväni Eija ja alemmat mieheni 2015.

1

En oikein tiedä minne olen menossa, uskallanko katsoa mitä elämä tuo tullessaan. Elämä on saanut painamaan pään alas, melkein luovuttamaan.

Ylväänä ja ryhdikkäänä katse kirkkaasti eteenpäin, innolla odottaen mitä elämä tuo tullessaan.

2

Pienoinen epävarmuus ja huoli katseessa.

Levollisuus ja hyväolo silmissä.

3

Mieluummin piilossa ihmisiltä ja katseilta.

Rohkean rennosti ihmisten joukossa.

4

Haaveillen jostain paremmasta, kauniimmasta ja onnellisemmasta.

5

Uskaltaen elää parempaa, kauniimpaa ja onnellisempaa.

Kohti uutta, suuntaa hakien.

6

Kohti uutta, tähän suuntaan. 

Mahtava mieheni, jonka kuvasin Suomenlinnassa <3