Oman elämänsä prinsessa: Akka punnertaa ja vetää leukoja

Olen tavannut mieheni ensimmäisen kerran kun olimme kahdeksan vuotiaita. Aloimme tapailla kesällä 2002 kun olimme molemmat 19 vuotiaita. Ensimmäinen tapaaminen sovittiin rullaluistelun merkeissä. Reilua vuotta myöhemmin asumme jo yhdessä. Yhteiseksi harrastukseksi löysimme heti kuntosalin. Tai mieheni harrasti pääsääntöisesti kuntosalia, minä myös paljon jumppia. Vaikka kärsin tuolloin syömishäiriöstä, oli yhteinen harrastus tärkeä ja yhdistävä.

Pian aloin odottaa esikoista, ja kuntosali jäi pikkuhiljaa väsymyksen takia. Synnytyksen jälkeen saatoin muutaman kerran käydä salilla. Lapsillamme on kaksi vuotta ikäeroa eli pian olin taas raskaana eikä kuntosali kiinnostanut. Kuopuksen ollessa kolme vuotias palasin töihin ja kokeilin silloin tällöin työpaikan kuntosalia ja zumbaa. En kuitenkaan vielä oikein innostunut.

Vuosi sitten aloitin pilateksen ja joogan kerran pari viikossa. Vuoden alusta liityimme mieheni kanssa samalle salille, kymmenen vuoden tauon jälkeen. Nyt kun lapset ovat jo kouluikäisiä ja pärjäävät hetken kaksin, yritämme päästä salille noin kerran viikossa kahdestaan. Tästä on kyllä haaveiltu, ”sitten kun lapset ovat riittävän isoja”. Tilanteessa on jotain mahtavaa. Tietysti on super romanttista mennä kaksin salille, oman miehen kanssa. Eikä tarvitse aina treenata yksin. Upeaa on huomata kuinka edelleen viihdymme kaksin, tiiviiden pikkulapsiarki vuosien jälkeen. Voimme taas olla tyttönä ja poikana, ei vaan äitinä ja isinä. Se joku tietty kipinä ei ole kadonnut, josta olen hirveän onnellinen ja kiitollinen. Ihminen kuitenkin kasvaa koko ajan, eikä samaan suuntaan kasvaminen ole aina itsestäänselvyys. On muistettava hoitaa parisuhdetta arjen keskellä.

Miehelläni on tapana kannustaa minua salille ja kokeilemaan uusia juttuja. Hänen tapansa kannustaa voi tosin jossain kohtaa tuntua suorastaan painostamiselta. Liekkö takana ajatus saada akka hieman kiinteämmäksi vai osaako hän kenties lukea minua niin hyvin, että tietää liikunnan piristävän. Niin tai näin, hän haastoi minut toissakesänä tekemään etunojapunnerruksia. Tai oikeammin opettelemaan punnertamaan, en ollut eläissäni tehnyt montaakaan ”miestenpunnerrusta”. Haasteen alussa sain nipin napin yhden etunojapunnerruksen ähistyä. Sitkeän harjoittelun myötä punnersin lopulta ainakin 25.

Tänä syksynä Kauneus ja terveys lehti haastoi lukijoitaan leuanvetoon. Tämäkin tyttö innostui. Lokakuun lopulla aloitin mieheni opastuksella harjoittelun. Järkytyksekseni en siis jaksanut vetää yhtään leukaa. No ei hätään, käyttöön kaiken maailman kuminauhat, jo jopas meni muutama leuka. Vajaassa puolessa toista kuukaudessa on tapahtunut kehitystä sen verran, että eilen vedin kauniisti kolme leukaa ilman kuminauhoja. Kyllä voi pieni ihminen olla onnellinen haastaessaan itsensä tekemään, kokeilemaan ja oppimaan uutta. Sinnikkäästä yrittämään ja onnistumaan, ihan huippua. Tekniikka on edelleen hakusessa, mutta voimaa ja sisua kyllä löytyy.

Toissapäivänä kokeilin mieheni painostuksesta, siis kannustuksesta, penkkipunnerrusta. Ihan ekaa kertaa ikinä! Aikamoista, eikös tämä ole se laji jossa miehet kilpailee paremmuudestaan. No minulla nousi komiat 30 kiloa. Tästä on hyvä jatkaa itsensä haastamista, yhteistä saliharrastusta, sekä parisuhteen hoitamista.