Olen puhunut paljon, jopa
paasannut mielenterveydestä viime vuosien ajan. Kertonut omaa tarinaani ja
näkemystäni lehdissä kirjoittamalla ja antamalla haastatteluja, luennoilla sekä
erilaisissa ryhmissä jne. Jossain vaiheessa käytin itsestäni termiä julkihullu.
Asioiden julkisesta esiintuomisesta seurasi monia mielenkiintoisia projekteja,
haastattelu ja esiintymispyyntöjä. Bloginikin on syntynyt halusta kertoa
mielenterveydestä, masennuksesta, uupumuksesta ja syömishäiriöstä
oirekirjoineen ja fiiliksineen sekä omakohtaista kokemusta läheisenä.
On ollut huippua saada
palautetta ihmisiltä näiden vuosien ajan, ihan täysin tuntemattomilta sekä
tutuilta. Yllättävän moni on kirjoittanut ja kertonut omasta tai läheisen
mielenterveys ongelmista, sairastumisesta, kuntoutumisesta ja niistä
tuntemuksista. Moni on nostanut esiin rohkeuttani tuoda asioita esiin aidosti
ja rehellisesti. Toisaalta näkemystäni on arvostettu erilaisissa yhdistyksissä,
joista saatetaan kysyä edelleen näkemystäni, vaikka en ole enää kovin aktiivisesti
mukana. Olen kiitollinen saamastani palautteesta ja arvostuksesta, se hämmentää
jotenkin edelleen.
Koen kuitenkin, etten voi
tai halua itseni takia jäädä mielenterveyteen makaamaan. Siihen sairauteen,
pahoinvointiin, toipumiseen jne. Kaikillahan meillä on mielenterveys, mutta
siihen liittyy edelleen valitettavasti voimakas yhteys sairauteen. Jossain vaiheessa
käytin viikoittain kymmeniä tunteja aikaa puhuakseni ja kirjoittaakseni
mielenterveydestä. Ja tämän tein siis oman päivätyöni lisäksi vapaaehtoistyönä,
joskus sain palkkion. Tämä aika tuli tarpeeseen sekä itselleni että
toivottavasti muille. Jossain vaiheessa tämä alkoi kuitenkin nakertamaan omaa
hyvinvointiani, ei varsinaisesti uuvuttamaan tai kyllästyttämään. Heräsi tunne
haluanko käyttää aikana näin, suuren osan vapaa-ajastani.
Viimeistään siinä vaiheessa
alkoi potuttaa kun olisi pitänyt alkaa omia työaikoja sorvaamaan siksi, että
pääsee osallistumaan johonkin tilaisuuteen. Oletettiin matkustavan 350 km
suuntaansa tai kehittämään valokuvanäyttelystä uudet kuvat vajaan kahden viikon
varoitusajalla omakustanteisesti. Tässä kohtaa aloin miettiä kuinka raadollista
mielenterveystoimijoiden vapaaehtoinen yhdistys kenttä on. Koin myös
henkilökotaisesti polkevani päivästä toiseen mielenterveydessä ja juuri siinä
sairaudessa, oireissa, toipumisessa, lääkkeissä, terapiassa, omaisen roolissa
jne. Vaikka oli toipunut, koin etten pääse enää eteenpäin ja samalla laiminlöin
itseäni.
Halusin päästä käsiksi
hyvinvointiin. Halusin keskittyä omaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin, jo
senkin takia että minua vaivasivat pitkät vaikeat migreenit. Aloin harrastamaan
ahkerammin joogaa, pilatesta, erilaisia jumppia, lenkkeilyä ja kuntosalia.
Vahvistuin ja sain ihan valtavasti energiaa elämääni. Mitä enemmän innostun
liikkumisesta sitä vähemmän halusin käyttää aikaani vapaaehtoiseen
mielenterveystyöhön. En enää lähtenyt mukaan jokaiseen projektiin edes
pyydettäessä. Ensin koin olevani kauhean itsekäs ja epävarma meneekö hyvät
jutut ohi. En juurikaan kirjoittanut alkuun treenaamisestani esimerkiksi täällä
blogissa, jostain syystä aristelin asiaa. Lopulta ymmärsin taas yhden kerran
olla ajattelematta mitä muut ajattelevat minusta ja aloin somessa jakaa
onnistumisen kokemusta ja hyvää treeni fiilistä.
Viime viikkojen aikana
olenkin saanut palautetta treenaamiseen ja itsestä huolehtimiseen liittyen, sekä
niiltä tutuilta, että tuntemattomilta. Ihan samalla tavalla kuin aikoinaan sain
kertoessani julkisesti masennuksesta. Minulle on tultu kuiskuttelemaan kuinka
siisti juttu on kun olen alkanut harrastamaan ja huolehdin kunnostani. Tällä viikolla
olen tajunnut, että koin huonoa omaa tuntoa ihan turhaan, luopuessani isoimmasta
osasta mielenterveystyöstä. Voihan nyt esimerkilläni, energiallani ja innollani
toimia jonkinlaisena esimerkkinä siitä että kaikki on mahdollista. Kuinka kivaa
kuntoilu, liikkuminen ja itsensä kehittäminen voi olla. Kuinka masennuksen,
uupumuksen ja syömishäiriön jälkeen kaikki on mahdollista. Ja vaikka onkin 33
vuotta ja kahden lapsen äiti, ei se ole mikään syy aloittamatta uutta
harrastusta ja olla elämänsä parhaassa kunnossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti