Ei yhtään turhaa kyyneltä

En ole varmaan koskaan itkenyt niin paljon, kuin itkin silloin kun sairastin synnytyksen jälkeistä masennusta ja uupumusta. Saatoin itkeä missä vain, milloin vain, mistä syystä vain. Välistä en itsekään tiennyt miksi itken, itku vain tuli. Joskus halusin itkeä, itkua ei vain tullut. Joskus saatoin itkeä tunteja, ei varsinaisesti tuntitolkulla vaan vähän väliä. Kun pato murtui, mikään ei sitä enää pidätellyt. 

Luulen itkeneeni vuosien itkuja, vuosien tukahdettuja ja käsittelemättömiä tunteita. Ihan sieltä lapsuudesta saakka, niitä tunteita joita en silloin osannut tai uskaltanut näyttää. Niitä nuoruuden kasvukipuja ja hämmennystä, jotka naamioin rähisemällä ja esittämällä jonkinlaista kovanaamaa. Niitä aikuisuuden kynnyksen ja ensi ihastusten tuskia, jotka ratkaisin karkaamalla suhteesta tai pakkaamalla tavarani ulkomaanreissuille. En kai vaan hallinnut tunteita, en oikein osannut, pelkäsinkin niitä. Olen aina ollut super ahdistuja, jonka luulen kertovan siitä, että ahdistuin kun en muuta osannut. Joskus olisi voinut vaikka itkeä eikä esittää selviytyjää.  

Kuva on otettu tänä kesänä. Kuvasta kuitenkin huokuu minulle jotain sitä pienuutta ja yksinäisyyttä, joita koin itkuisina päivinä ja öinä synnytysmasennuksen ja uupumuksen ympäröimänä. 

Niitä hetkiä kun istun sängyn reunalla vauva sylissä, itken ja imetän, olen väsymyksestä sekaisin, ei vaan jaksaisi. Niitä hetkiä kun kuljeskelen vauva sylissä ympäri pimeää hiljaista asuntoa, kadehdin nukkuvaa, aamulla töihin menevää miestäni. Kyyneleet valuvat poskille ja toivon vauvan nukahtavan. Sitä kun itken väsymystäni sängyssä kippurassa miehelleni, en vaan saa unta vaikka vauva nukkuukin, en osaa enää nukkua. Sitä hetkeä kun on pakko laskea parkuva vauva hetkeksi sänkyynsä ja mentävä itse itkemään ja hengittämään oven taakse keittiöön. Se ylitse ryöppyävä huonommuuden tunne kun jätän lapseni yksin. Vaikka se on vain pieni hetki, koen hylkääväni hänet. Itse tietäen kuitenkin, että on pakko hetki hengittää, jotta kestän vauvan itkun. 

Se hetki kun selitän miehelle, että on pakko saada nukkua, etten sekoa. Itken epäonnistumistani, en näe enää mitään järkevästi. Itken perhetukikeskuksen sängyssä, miehen pitäessä kädestä. On vaan niin järkyttävän pahaolo, ettei pysty muuta kuin itkemään. Sitä hetkeä kun istun vanhempieni luona ja selitän uudelleen ja uudelleen, että kaikki on päin persettä, täyttä paskaa. 

Olen itkenyt asiaa vielä vuosienkin jälkeen muistellessani sitä aikaa. Ensin itkin sitä, etten koskaan toivu. Toipumisen alkumetreillä itkin pelkoa, että oloni huononee. Kun oloni huononi, itkin sitä että taas se alkaa. Pitkän ajan päästä itkin sitä millainen äiti olin ollut lapsilleni. Oikeastaan itkin pitkään ja hartaasti sitä kuinka huono äiti olin, epäonnistunut, sairas, omituinen ja sekava. Toki edelleen saatan itkeä joskus väsymystäni ja äitiyden epävarmuutta, mutta kai se kuuluu kuvaan. 

Tänään itken kuitenkin ilon, onnen ja liikutuksen kyyneleitä. Molempien lapsiemme alkutaipaleet olivat haastavia. Selvisimme vanhempina, äitinä ja isänä. Lapsemme selvisivät ja kehittyivät normaalisti. Meillä on mitä kaunein perhe, kyllä sille voi jokusen kyyneleen tirauttaa. Itken onnesta. Itken sitä, että selvisin, itken sitä että voin hyvin. Itken sitä, että suurin unelmani toteutui, olen äiti.