tiistai 31. tammikuuta 2012

MITÄ MINUN LAPSENI KOKEE

Kokemusasiantuntija koulutuksessa oli viime viikolla esillä Vantaan kaupungin Sosiaali- ja terveystoimen painama esite: Miten lapset jaksavat meidän kanssamme? Masentuneen vanhemman vanhemmuus. Upea juttu, että panostetaan tämmöisen tiedotteen tekemiseen, tulee varmasti tarpeeseen! Niin monet vanhemmat kamppailet näiden asioiden parissa. Tiedon sekä ymmärryksen löytyminen voi olla todella haastavaa kun toinen vanhemmista masentuu tai uupuu.

Ainakin itse olen kamppaillut, kamppailen edelleen ja varmasti vielä tulevaisuudessa suuren syyllisyyden kanssa. Miten ja mitä lapseni kokee sairastumiseni takia. Miten se vaikuttaa heihin, heidän kasvuun ja kehitykseen? Lukipa melkein mitä tahansa lapsenkasvatus opasta ja perus psykologian kirjaa, lapsuuden kohdalla korostetaan aina äidin/vanhemman ja vauvan/lapsen varhaisen vuorovaikutuksen merkitystä lapsen kehityksessä. Joskus jäi joku kirja kokonaan lukematta, kun en kestänyt heti ensimmäisiltä sivuilta alkanutta äidin ”syyllistämistä”. Näinhän sen tietenkin koin, koska oman lasteni kohdalla varhainen vuorovaikutus ei ollutkaan täydellisen onnistunutta. Lapset olivat alle 1- ja 3-vuotiaita kun oli synkin hetkeni, mietin kuolemaan jo vaihtoehtona. Tuolloin en millään voinut olla hyvä ”peili” lasteni tunteille. Toki lapset hoidin, pesin, syötin, puin ja pidin sylissäni, mutta olin myös surullinen, ahdistunut ja poissa oleva. Riittääkö tämä?

Mitä sitten voin tehdä jos lapset ovat nähneet ja kokeneet äidin masennuksen ja uupumuksen. Sen, ettei äiti ole oma itsensä eikä aina ihan läsnä, eikä äiti jaksa hymyillä. Onko kaikki pilalla ja peli pelattu? Vai olisiko kuitenkin joku mahdollisuus, ettei lapsilleni tule kovin suurta ja syvää haavaa. Menetettyä aikaahan en voi enää millään korjata. Voinko kuitenkin tehdä tästä päivästä ja tulevasta riittävän tasaisen tien lapsilleni, että he selviävät suuremmitta traumoitta masennuksestani/uupumuksestani?

Vanhemman pojan ollessa noin 3-vuotias, hän alkoi kysellä minulta: onko äidillä hyvä mieli. Silloin en asiaa pohtinut sen tarkemmin. Näin jälkikäteen ajateltuna, hän luultavasti näki äidin pahanolon. Vaikka olenkin ollut tosi hyvä kätkemään sen, eihän sitä huomattu tai ymmärretty kovinkaan monessa terveydenhuollon paikassa, josta apua yritin saada. Lapseni on ainakin siis todelle terävä! Enää en osaa sanoa milloin poika lakkasi kyselemästä minulta, onko äidillä hyvä mieli.  Luultavasti siinä kohtaa kun aloin voida paremmin ja lapsi lakkasi murehtimasta.

Tällä hetkellä ajattelen, ettei asia voi olla ihan niin yksinkertainen. Näen jotenkin, että tämmöisen kokemuksen jälkeen voin olla jollain tapaa myös parempi vanhempi, kuin ennen sairautta. Ehkä minulla on herkemmät tuntosarvet näkemään lasteni ongelmat ja mieltä painavat asiat. Tarttuisinko pienimpäänkin asiaan ja pohtisin liittyykö se menneeseen, masennukseeni. Tavallaanhan sitä haluaa, ettei lapsi enää joudu kärsimään äidin sairaudesta. Ja jos olen jonkun tuskan aiheuttanut, joka nousee pintaan vasta myöhemmin, haluan lapseni sen käsittelevän. Haluan tuudittautua ajatukseen, että jotain hyvää ja opettavaista täytyy näin rankasta kokemuksesta löytyä.

Toivon olevani paras äiti lapsilleni tämmöisenä kuin olen ja pystymään korvaamaan menetetyt hetket olemalla nyt läsnä ja käsittelemällä asioita. Olemalla tänään viisaampi ja armollisempi itselleni. Uskon, että kun voin itse hyvin jaksan olla parempi äiti. Vaikka syyllisyys menneistä vuosista nakertaakin välillä mieltä.

Arkipäivien ehdottomasti paras ja kaunein hetki on se, kun näkee lapset töiden jälkeen. Neljävuotias poika ryntää ovella vastaan: -Äitiiii ja halaa minua. Silloin tiedän olevani riittävän hyvä! Tärkein viesti on mennyt perille, rakastan lapsiani yli kaiken, vaikken joinakin päivinä jaksanut, osannut, ymmärtänyt tai muistanut sitä heille näyttää tai kertoa. Elämä kantaa ja tänään olen tiiviissä vuorovaikutuksessa lasteni kanssa.

torstai 26. tammikuuta 2012

ELÄMÄ SATUTTAA

Hetkiä takana kun elämä satutti. Kun kipu oli niin valtaisaa, että pelkäsi kuolevansa. Paha olo sisällä niin suurena, niin voimakkaana, melkein räjähtävänä. Henkistä kipua ja särkyä on lähes mahdoton selittää. Kaikkea sitä epätodellista, leijuvaa ja vellovaa oloa. Aivan kuin jätti koura puristaisi sinua rikki, pitäisi otteessaan. Ne hetket kun ei voi enää kuin itkeä, täristä ja pelätä kestääkö enää yhtään lisää, kestääkö enää kauempaa.

Surullista ja tuskaisaa tajuta tänään kuinka totaalisen rikki oli. Kuinka totaalisen sairas oli. Kaikin puolin käsittämätöntä kuinka kukaan pystyy elämää sen kivun ja säryn kanssa. Kun pelkkä syöminen on iso ponnistus. Kuinka täysin voi unohtaa tai olla välittämättä itsestään ja hyvinvoinnistaan. Kuinka viha kääntyy itseään kohtaan, kuinka haluaa että itseensä sattuu, koska on huono ja kelvoton. Täysin mitätön ja epäonnistunut kaikessa.

Kaikesta kivusta ja rikkonaisuudesta huolimatta kuljen edelleen. Toivun ja eheydyn. Toipumisen tie jatkuu edelleen, mutta hyvän matkaa on jo tultu. Tasapainoa ja itsetuntemuksen taitoa etsitään matkalla kohti eheyttä. Kuljen matkallani eteenpäin uteliaana tulevaisuuteen tuijottaen. Kulkien kohti onnellista tulevaisuutta.

Tänään iloiten ja nauttien kivuttomasta elämästä. Hämmästellen toimivaa keskittymis- ja oppimiskykyä. Hämmästellen edelleen päivittäin kuinka todella voi toipua ja parantua.  Aina en jaksanut uskoa toipumiseeni. En jaksanut uskoa ihmisten sanoja, että paranen vielä.  Löysin ilon ja onnen takaisiin elämääni!! Opin taas rakastamaan ja nauttimaan elämästä. Arvostamaan ja pitämään taas itseäni, enemmän kuin koskaan ennen :) Olen ihan hyvä, riittävän hyvä!!


sunnuntai 22. tammikuuta 2012

KEIJU

KEIJU

Kun parisen vuotta sitten teimme ensimmäisen kuvausretken eheyttävän valokuvauksen kurssilla, halusin olla Keiju. Valitsin ylleni kauniin pinkin mekon ja olin paljain jaloin. Oli toukokuun alku, milloin valkovuokot ovat kauneimmillaan Keskuspuistossa, satoi ja oli melkoisen kylmä. Keijuna ”liihottelin” varpaat kohmeessa metsässä valkovuokkojen keskellä. 

Kun kerroin tarinaani parisen viikkoa sitten, minulta kysyttiin miksi halusin olla Keiju. Halusin olla Keiju, koska se on tarunomainen olento, epätodellinen ja osa luontoa. Jotain äärettömän herkkää ja kaunista, haurastakin. Kuvaamisen jälkeen kolme Keijua on päässyt koristamaan ihoani tatuointeina. Perjantaina kun tulin töistä kotiin odotti minua kotona yllätys, ihana pikkusiskoni lähettämä keijukoru. Korun innoittama kaivoin koneelta pari vanhaa runoa:



ELÄMISEN KEVEYS

Elämisen keveys.
Mistä sen löytää.
Miten sen oppii.
Sen haluan löytää.
Sen haluan oppia.
Elämään eheänä.
Voimaan hyvin.
Elämään kevyesti.
Kuin keijukainen tasapainossa luonnon kanssa.

-Saila 2009-


KEIJU

Jos voisin oisin Keiju.
Kevyt ja hentoinen.
Kaunis ja luonnollinen.
Onnellinen metsänasukki.hjk<

Lentäisin hentoisin kaunein siivin.
Lentäisin vailla huolia ja murheita.
Nauttisin kaikesta kauniista.
Ihanasta elämästä.

-Saila 2010-

torstai 19. tammikuuta 2012

ITSEPÄHÄN OLET URASI VALINNUT

Itsepähän olet urasi valinnut! Näin voidaan ajatella tai jopa sanoa isälle tai äidille, kun ääneen puhuu ”elämän kurjuudesta”. Monestihan sen on humoristinen heitto, mutta sanoja saattaa loukata tarkoittamattaan. Aina emme valikoi kaikkea sitä, mitä vanhemmuus voi tuoda mukanaan.

Minulla oli tänään hyvä päivä. Heräsin suhteellisen virkeänä ja reippaana aamulla. Vein talvisen sää kunniaksi lapset ensi kertaa tänä talvena pulkalla päiväkotiin. Hain lapset poikkeuksellisesti päiväkodista, koska mieheni joka normaalisti käy hakemassa lapset, oli töissä pitkään iltaan. Lasten kanssa kävimme suuremmitta kiukuitta kaupassa, ostimme yhdessä tuumin jälkkärit torstain ja arjen kunniaksi. Jatkoimme matkaa pulkilla kotiin ja jäimme laskemaan pihaan muutaman mäen, mihinkäs meillä kiire olisi. Tekemättömät kotityöt eivät ole ennenkään mihinkään kadonneet (vaikka sitä aina kovasti toivonkin). Ruoan nopea lämmitys, lastenohjelmia sekä legoilla rakentamista. Nautin äidin oman hetken tietokoneella. Iltapalan ja hampaanpesun jälkeen sänkyyn, ja joka iltainen sadun lukeminen. Hetki ja lapset nukkuu.

Mahtava ja onnellinen tunne siitä, että päivä on onnistuneesti paketissa. Hyvä mieli on säilynyt koko päivän. Aikaa ja energiaa ei ole kulunut oman olon tunnusteluun. Pohdintaan kuinka jaksan ja selviän tämän päivän, joskus tunnin, jopa minuutin. Enää ei tarvitse miettiä tarvitsenko päivän aikana rauhoittavaa lääkettä, jotta pysyisin kasassa. Tai murehtia kuinka lääkkeet vaikuttavat lapseen jota imetän. Ei tarvitse pelätä itkun tulevan ja ryöpsähtävän jossain epäsopivassa paikassa. Enää en pelkää yksinäisiä hetkiä ja iltoja lasten kanssa kun mieheni on töissä. Tiedän jaksavani päivän, joskus kiukuttaa tai väsyttää, muttei se kuitenkaan ole olemisen keskipisteenä, peitä toimintakykyäni.

Kyllä valitsin ihan itse perheen ja lapset. Jo yläasteella kun toiset tytöt haaveili lääkärin tai opettajan urasta, minä haaveilin tulevani äidiksi. Äitiys on oma valintani ja olen ikuisesti kiitollinen tästä urasta. Minun valintani ei kuitenkaan koskaan ollut uupumus, masennus tai ahdistus. Ei, niitä en valinnut, enkä koskaan olisi halunnut. En koskaan osannut ajatella, että ne tulisivat äitiyden ”kylkiäisenä”, eikä myöskään mieheni sitä valinnut tai osannut odottaa. Itsekin monesti olen syyllistänyt ja ”ruoskinut” itseäni sillä, että itsehän valitsi äitiyden, kyllä minun kuuluu kestää. Äitiyden olenkin kestänyt, mutten meinannut kestää ja jaksaa sairauttani. Monesti nämä kaksi asiaa kuitenkin sekoittuu. Toki äitiys tai vanhemmuus ei ole mitään helppoa tai mutkatonta. Sairaus tuo kuitenkin mukaan lisää taakkaa, ja on kohtuutonta väittää että sekin olisi ”kitisemättä” kestettävä.

Sairastumiseni ja eheytymiseni ovat toisaalta opettanut minulle niin paljon, että en ole varma olisinko siitä halukas luopumaan. Ehkä kaiken ei olisi tarvinnut olla niin rankkaa ja vaikeaa.

Suuresti äitiydestä ja arjesta nauttien menen nukkumaan!





keskiviikko 18. tammikuuta 2012

MÖRKÖJÄ, PEIKKOJA, ENKELEITÄ / RÄSYNUKKE


MÖRKÖJÄ, PEIKKOJA, ENKELEITÄ

Mörköjä ja peikkoja, melkein jo enkeleitä.
Vihaa ja katkeruutta, melkein jo kuolemaa.
Katkeruus kasvaa, ymmärrys vähenee.
Tuskaa.

Möröt ja peikot kieppuu sisälläni.
Yksin tästä nousen, kesytän möröt ja peikot.
Katkeruus katoaa, anteeksianto tulee.
Enkeli muuttuu kauniiksi, eläväksi.

Möröt ja peikot palaa.
Ne tulevat uniin ja pelottavat.
Saavat minusta vallan, toivon vain hetkeksi.

Enkeli toivoisi saavansa siivet.
Pääsevänsä lentoon, jatkamaan matkaa.
Enkeli työntää möröt ja peikot pois.
Enkeli voitti tämän erän.
Taas.
Tuska on poissa.

-Saila 2009/2010- 


RÄSYNUKKE

Rikki kuin räsynukke.
Jotain mitätöntä.
Jotain merkityksetöntä.
Jotain hylättyä.
Jotain nurkkaan heitettyä.
Rikki poikki hylätty, hankeen heitetty.

Rajuja syytöksiä räsynukella.
Kaikki viha ja syytös kohdistuu itseen.
Itsemurha ajatuksena kiehtoo.
Räsynukke on rikki.

-Saila 2010-


keskiviikko 11. tammikuuta 2012

MINUN TARINAANI


Aloitin marraskuussa Etelä-Suomen mielenterveys- ja päihdepalvelujen kehittämishankkeen kokemusasiantuntija koulutuksen. Koulutusta varten olen rakentanut PowerPoint valokuvaesitystä minun elämästäni, minun tarinani. Käyn uudelleen läpi polkuani, joka herättää monenlaisia tunteita ja ajatuksia.


Tarinan alkumetreillä on koulukiusaamista ekaluokalla. Yläasteeseen liittyy kasa hurjia piirustuksia ja tekstejä kuolemasta ja pahasta olosta. Syömishäiriön puhkeaminen ensimmäistä kertaa 18-vuotiaana ja uudelleen 20-vuotiaana. Toisen lapsen syntymän jälkeen sain diagnoosin vaikea synnytysmasennus ja uupumus, samoihin aikoihin syömishäiriö puhkesi jälleen. Tietäni kuljettuani olen eheytynyt tähän päivään.

Yksi elämäni rankimmista muistoista liittyy kesään 2008 jolloin voisin sanoa synnytysmasennukseni, uupumukseni ja ahdistukseni olleen pahimmillaan, syvimmillään ja vaikeimmillaan.

Muistan raadollisen hyvin edelleen tilanteen, jossa makaan perhetukikeskuksen sängyllä nukkuva, tuhiseva vauva kainalossa. Vanhempi poikamme on siskoni hoidossa kotona. Mieheni pitää minua kädestä. Itken ja pelkään. Pelkään kuolemaa. Pelkät fyysiset oireet ovat niin voimakkaat, jotta hengissä pysyminen tuntuu lähes mahdottomalta. Kärsin ajoittain todella voimakkaista fyysisistä oireista. Loputtomat pää- ja vatsakivut, kuvotus, huimaus, pahaolo, heikotus, hengenahdistus ja jäsen säryt. Toisaalta fyysiset oireet olivat niin arkipäivää, jottei osannut kuvitellakaan elämää ilman niitä, voisiko sellaista olla?

Sängyssä maatessani pelkään kuolemaa myös siksi, koska pelkään, etten jaksa enää, luhistun taakkani alle. Sisällä oleva ahdistus alkaa saada täysin vallan ja tuntuu kuin viimeinenkin vaalea kohta peittyy mustaan ikuiseen synkkyyteen. Kuolema tuntuu houkuttelevalta helpotukselta kaikesta tuskasta ja ahdistuksesta, ulos pääsyltä loputtomasta pahasta olosta. Ei jaksaisi enää kantaa taakkaansa, kuorma tuntuu aivan liian valtaisalta. Ei jaksa, ei pysty eikä osaa. Elämä on pelkkää paskaa. Ei mitään hyvää minulle. En ole vähääkään arvokas, edes sen vertaa että ansaitsisin olla. Huono, kurja ja kelvoton ihmisraunio.

Haluan kuitenkin vielä jatkaa ja pinnistellä lasteni takia, en itseni. En halua tehdä lapsilleni sitä, että tappaisin itseni ja jättäisin heidät. Jostain sängyssä maatessani syntyy ajatus, että minun täyttyy jaksaa vielä pari vuotta. Parin vuoden päästä lapseni ovat isompia ja pärjäävät ilman äitiä. Tuolloin sängyssä maatessani tein täysin järjettömältä kuulostavan sopimuksen oman itseni kanssa. Näin jälkeen päin ajateltuna kuitenkin huippu sopimus minulle. Päätin suorittaa vielä kaksi vuotta eteenpäin! Tämä kaksi vuotta riitti toipumiseen ja eheytymiseen sen verran, jotta näin elämän taas riittävän hyvänä ja arvokkaana. Halusin jatkaa matkaani eteenpäin, tehdä uuden sopimuksen toistaiseksi voimassa olevana. Tänään voisin nähdä tuon hetken eräänlaisena käännekohtana. Enää en päässyt pohjemmalle vaan aloin hiljalleen kivuta takaisin ylös, kohti valoa ja elämää.

Synnytysmasennuksen ollessa pahimmillaan minulle ehdotettiin sairaalaan menoa muutamaankin otteeseen, koskaan en sairaalaan halunnut tai suostunut menemään. Lapset olivat minulle ikään kuin ”viimeinen oljenkorsi” elämään ja väitän vielä tänäänkin, etten olisi kestänyt sitä, että minut olisi erotettu lapsistani. Lapset olivat vasta 6 kk ja 2 vuotta kun ensimmäisen kerran tarjottiin sairaala vaihtoehtoa. Halusin edelleen imettää pienempää. Imettäminen oli minulle myös ainoa syy syödä. Suklaata syömällä tosin pyrin hakemaan edes pientä mielihyvää. Lapset olivat ainoa asia joka saattoi saada hymyn kasvoilleni.



Tänään minulla on terveet 4- ja 6-vuotiaat pojat sekä kohta 7 vuotta täyttävä avioliitto. Käyn töissä ja voin hyvin. Olen kiitollinen ”terveistä päivistä” ja elämästä.

maanantai 9. tammikuuta 2012

ONNEA


ONNEA

Onnea, sen kadotusta.
Onnea, sen kaipaamista.
Onnea, sen etsimistä.
Onnea, sen löytämistä.
Onnea, sen oivaltamista.

Monesti se on hukassa.
Monesti se on piilossa.
Monesti sitä ei tavoita.
Monesti siihen ei ylety.
Monesti se löytyy itsestä.

Huomaan onnen olevan vieressä.
Huomaan onnen löytyvän.
Huomaan onnen olevan itsessäni.
Huomaan onnen olevan rakennettavissa.
Huomaan onnen olevan nyt ja tässä.

Onneen on uskottava.
Onneen on luotettava.
Onneen on takerruttava.
Onneen on rakennettava.
Onneen on ”hullaannuttava”.
-Saila 2011-


sunnuntai 8. tammikuuta 2012

KULJETAAN / MATKALLANI


Kuljetaan

Kuljen yksin.
Varpaissa hiekkaa.
Potkaisen kiveen.
Ei ketään kuka auttaisi.
Ei ketään kuka lohduttaisi.
Hipaisen jalkaa ja jatkan matkaa.

Vastaan kävelee toinen, yksin kulkija.
Katse kohtaa, kääntyy pois.
Varpaissa hiekkaa.
Hän potkaisee kiveen.
Ei pyydä apua, ei pyydä lohduttajaa.
Kuljen viereen, puhdistan jalan.

Kaksi kulkijaa.
Varpaissa hiekkaa.
Huomaamme kiven.
Kierrämme kiven.
Matka jatkuu yhdessä.
-Saila 2011-





Matkallani

Kun ei tiedä mihin tarttua.
Kun ei tiedä mitä uskoa.
Kun ei tiedä kehen luottaa.
Kun ei löydä itseään.

On jotenkin sekaisin.
On jotenkin eksyksissä.
On jotenkin peloissaan.
On jotenkin huolissaan.

Kaikki se huoli.
Kaikki se murhe.
Kaikki se kipu.
Kaikki se ahdistus.

Ei voi nukkua.
Ei voi syödä.
Ei voi iloita.
Ei voi nauttia.

Pelkää pimeää.
Pelkää tulevaa.
Pelkää mennyttä.
Pelkää kuolemaa.

Kokee olevansa ruma.
Kokee olevansa lihava.
Kokee olevansa huono.
Kokee olevansa arvoton.

Näkee vain pimeää.
Näkee vain synkkää.
Näkee vain epätoivoa.
Näkee vain loppua.

Kaikki on pilalla.
Kaikki on mennyttä.
Kaikki on epätoivoista.
Kaikki on hukassa.

Pimeys kiehtoo.
Pimeys vie mukanaan.
Pimeys houkuttaa.
Pimeys meinaa voittaa.

Kukaan ei kuule.
Kukaan ei näe.
Kukaan ei ymmärrä.
Kukaan ei koe.

Pikkuhiljaa valoa.
Pikkuhiljaa toivoa.
Pikkuhiljaa onnea.
Pikkuhiljaa rakkautta.

Rakkaus eheyttää.
Rakkaus kaunistaa.
Rakkaus kantaa.
Rakkaus voittaa.

Minä osaan.
Minä olen tärkeä.
Minä voin antaa.
Minä voin saada.

Polku on pitkä.
Polku on vaikea.
Polku on haarainen.
Polku on kuljettava.

Matkani ottaa.
Matkani antaa.
Matkani opettaa.
Matkani näyttää.

Paljon otan mukaan.
Paljon jätän taakse.
Paljon haluaisin unohtaa.
Paljon haluaisin muistaa.

Onnea on olla.
Onnea on löytää.
Onnea on kokea.
Onnea on oivaltaa.
Ihanaa olla täällä.
Ihanaa olla tänään.
Ihanaa olla onnellinen.
Ihanaa rakastaa.

Eheä ihminen.
Eheä äiti.
Eheä vaimo.
Eheä lapsi, minä.
-Saila 2011-


tiistai 3. tammikuuta 2012

HALUA


Halua


Halua istua alas.
Halua kirjoittaa.
Halua ajatella.
Halua purkaa ajatuksia paperille.

Suuri määrä ajatuksia.
Suuri määrä kokemuksia.
Suuri määrä tuskaa.
Suuri määrä iloa.

Omaa itseä etsimässä.
Omaa itseä löytämässä.
Omaa itseä kokemassa.
Omaa itseä näkemässä.

Uskoa huomiseen.
Uskoa elämään.
Uskoa itseensä.
Uskoa totuuteen.

Teinkö oikein.
Teinkö väärin.
Teinkö kaikkeni.
Teinkö kuten halusin.

Suuria tunteita.
Suuria pettymyksiä.
Suuria vihoja.
Suuria rakkauksia.

Elämä on ihanaa.
Elämä on kamalaa.
Elämä on suuri opintie.
Elämä on ihanana edessä.

Terapiaa vihaa.
Terapiaa rakastaa.
Terapiaa pelkää.
Terapiaa odottaa.

Äiti on suuri.
Äiti on pieni.
Äiti on ihana.
Äiti on kamala.

Onnellisuus on mitä odottaa.
Onnellisuus on mitä tavoittelee.
Onnellisuus ei ole itsestään selvää.
Onnellisuus voi kadota.

Minä olen tässä.
Minä olen tänään.
Minä etsin ja jatkan matkaa.
Minä olen onnesta sekaisin.

Ihanasta onnesta sekaisin!

-Saila 2011-





maanantai 2. tammikuuta 2012

TUSKA


TUSKA
Ei ystävää, yksinäinen.
Ei hymyillyt, surullinen.
Ei vapaa, toivoton.
Ei jaksanut, itsemurha.
-Saila 1998-




ITSEMURHASTA
Olen aina ajatellut, maailman itsekkäin teko on tappaa itsensä.
Enää en ajattele niin.
 Ymmärrän, joillekin se tuntuu olevan ainoa vaihtoehto.
Ymmärrän sen tuskan ja pahan olon joka täytyy olla sen takana.
Elämä näyttäytyy loputtomalta tuskalta.
Tulevaisuutta ei enää ole.
Kaikki on vaan ihan paskaa.
-2008-





ITSEMURHASTA 2
Ulkonäkö paineet ja laihuusihanne.
Paineita täydellisestä vaimosta ja äidistä.
Avuttomuutta olla hyvä miniä ja lapsi.
Pyrkimys miellyttää kaikkia.

Alkaa inhota itseään.
Vihaa kaikkea tekemäänsä.
Ei näe itsessään mitään hyvää.
Näkee itsensä rumana ja lihavana.
Huono ja kelvoton ihminen.
Epäonnistunut.

Ansaitsenko onnen.
Pitäisikö minun mennä pois.
Ei jaksa ajatella muiden tunteita.
Keskityn vain olemiseen.
Jaksamiseeni olla tällä.
Elän lasteni en itseni takia.
-2010-

 
Vanhoja tekstejäni…


Tänään olen kiitollinen ja onnellinen jokaisesta päivästä. Kun jälkeenpäin luen tekstejäni, kouraisee vielä syvältä. Silti ne kuuluvat elämääni ja ovat osa minua. Olen tällainen tänään, omaa polkuani kuljettuani. Osaan nauttia arjesta ja elämästä, olen onnellinen ja iloinen. Positiivinen oma itseni. Monesti minulle sanottiin, että toivun kyllä. En oikein uskonut silloin, mutta niin vain kävi. Löytyi ihana elämisen keveys. Vaikkakin kai tämä on elämän mittainen prosessi tai ainakin vuosien. Kunnes kaikki on käyty läpi ja rakennettu tietä uudelleen. Ja milloin ihminen on oikeasti terve?

Eheyttävän valokuvauksen lisäksi olen harrastanut myös kirjoittamista joka on auttanut paljon toipumisen tiellä. Olen yhdistänyt kuvaa ja sanaa. Välillä on ollut ensin kuva ja sitten teksti tai toisin päin. Työväline oman itsensä auttamiseen. Oivallus toipumiseen ja itsestään huolehtimiseen. (Yhtään välittämättä siitä kuinka huono oikeasti äidinkielellisesti olen.)