sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Painosta, syömishäiriöstä ja kauneusihanteista



Luen paljon liikunta ja hyvinvointi aiheisia lehtiä ja blogeja. Paljon puhutaan siitä mikä on oikea mittari määrittelemään ihmisen kokoa, mikä on tähän hetken koko ja kauneusihanne. Onko se vaaka, mittanauha, kehonkoostumusmittaus, peili vai valokuva. Itse olen aina käyttänyt vaakaa painon seuraamisessa, muutaman kerran olen käynyt kehonkoostumusmittauksessa, katselen peiliä ja valokuvia. Mittanauhaa en ole koskaan osannut käyttää.

Itselläni on ollut vuosia viharakkaussuhde vaakaan. Syömishäiriöni oireili ensi kertaa ollessani 18 vuotias. Sen jälkeen vaaka on ollut milloin paras ystävä, milloin pahin vihollinen. Meillä on kotona vaaka, tosin siinä ei ole ollut enää vuosiin patteria. Kun patteri loppui, oli tietoinen valinta olla ostamatta uutta. 

Elämässäni on ollut jaksoja jolloin mittasin painoni monta kertaa päivässä. Punnitsin itseni aamulla herätessä, mieluiten ilman vaatteita. Aamupissan jälkeen, painohan saattaa tippua vähän. Paino piti tarkistaa jokainen suupalan ja ruokailun jälkeen. Painon tippuessa edes muutaman sata grammaa, oli juhlan paikka. Ihan sama oliko paino tippunut siksi, ettei ollut syönyt kunnolla ja oli huono olo, en ollut helteellä juonut tai olin sairaana. Aina oli tavoite lukema johon piti päästä, kun siihen pääsi, siirryin pienempiin lukemiin. Painon noustessa, oli se sitten vaikka vaan juotu vesilasi (senkin jälkeen saatoin hypätä vaakaan), iski kauhea morkkis ja epäonnistuminen. 

En halua vieläkään toimivaa vaakaa kotiin. En halua tarvita vaakaa. Kuntosalilla käyn vaa’alla ja seuraan kyllä painoani. Huippuja on ne päivät kun tajuan, etten ole tarkistanut painoani useampaan viikkoon, ei ole ollut tarvetta. Vaikka syömishäiriöni ei ole oireillut vuosiin, haluan oppia uskomaan ja luottamaan, että oma vointini kertoo sopivan olotilan ja koon, ei vaaka. Kuvien kautta muistuttelen itselleni olevani oikein sopiva. 

Tänään päiväkävelyllä pohdin ääneen miehelleni sitä kuinka olen joskus painanut alle viisikymmentä kiloa, noin kuusi vuotta sitten viimeksi. Olen siis painanut noin kymmenen kiloa vähemmän kuin nyt. Omaa kuvaa katsoessa ihmettelen sitä edelleen itsekin. Vanhat kuvat kyllä kertovat, ettei käsissä ja jaloissa ole ollut juuri lihasta. Vaikka pieni painoni ei aina ole ollut pelkästään syömishäiriön ”vikaa”, vaan myös imetyksestä, lääkkeistä, rikkonaisista öistä ja uupumuksesta johtuvaa, olen onnellinen ja kiitollinen voidessani tänään hyvin. Painoni on ensimmäistä kertaa vuosiin lähellä 60 kilon rajaa ja olen hieman ihmeissäni. Voiko painaa niin ”paljon” ja olla silti normaalivartaloinen. Kyllä voin olla. Luotan siihen, että voin hyvin, lihasmassaa on tullut lisää ja vaatteet mahtuu suunnilleen päälle. 

Mietin tänään sitä kuinka pitkät jäljet syömishäiriö jättää. Vaikka olen tänään terve, koen suurta surua siitä kuinka olen kohdellut itseäni. Samalla haluaisin sanoa ihmisille, että antakaa itsellenne tai läheisillenne aikaa toipua syömishäiriöstä ja käsitellä asioita. Syömishäiriö on mahdollista selättää ja löytää tasapaino elämään. Itse uskon siihen, että syömishäiriön taustalla on joku syy mikä laukaisee häiriön. Tämän syyn selvittäminen ja asioiden läpikäyminen on avain toipumiseen, oli kyseessä ahmiminen tai syömättömyys. En oikein usko, että pelkät kauneusihanteet saavat yksin ketään sairastumaan, kyllä siihen tarvitaan jotain muutakin elämän epätasapainoa ja itseluottamuksen, arvostuksen sekä –tuntemuksen puutetta.

Olenko sopivan kokoinen?



Ehdottomasti olen sopivan kokoinen! 


Vanha sarjakuvani aiheeseen liittyen.




keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Itsevarma, viehättävä ja seksikäs vartalo



Olen kirjoittanut monta kertaa omasta vartalostani. Taas tuli tarve kirjoittaa. Naisen vartalossa ja mielessä tapahtuu joko ajan muutoksia, emme pysy samanlaisena, eikä ole tarvekaan. Omaa vartaloani on muokannut kaksi raskautta, kaksi imetystä, syömishäiriö, masennuslääkkeiden tuoma lihominen ja laihtuminen, hormonaaliset muutokset, vanheneminen ja liikunta sekä sen puute. 

Viime aikoina painoa ja lihasta on tullut lisää. Voin hyvin omassa kehossani kun syön suhteellisen terveellisesti, vältän tiettyjä ruokia sekä liikaa mustan teen juomista. Kuntosaliharjoittelu on lisännyt lihasmassaa. Pidän itseni haastamisesta, kun saan enemmän toistoja isommilla painoilla. Samaan aikaan huomaan käsivarsien kasvavan ja joidenkin farkkujen kiristävän, tuijottelen ja tutkin peilistä kuka minä olen. 

En halua enää mahtua vanhoihin pieniin farkkuihin tai haaveile vanhoista ohuista käsivarsistani. Olin laiha, identiteettini oli laiha. Voin huonosti enkä arvostanut itseäni tai kehoani. Nyt voin hyvin, identiteettini on normaali. Pidän vartalostani, nautin mihin kaikkeen se pystyy. Osaan kantaa vartaloani paremmin ja asustan itseni usein onnellisella hymyllä. 

Muutokset pelottavat ja jännittävät. Vaikka vartalossa on tapahtunut melko pieniä muutoksia, sisäiset ja henkiset muutokset ovat sitäkin suurempia. Haluan pitää huolta itsestäni. Minulla on mielestäni kauniit kädet ja jalat, naisellisia muotoja ja kaaria vartalossa. 

Parisuhteen kannalta olen huomannut tärkeäksi arvostaa itseään, pitää itseään kauniina, haluttavana tai seksikkäänä (saakohan näin sanoa ;) ). On paljon helpompaa ja mutkattomampaa ottaa vastaan kehuja puolisoltaan, kun uskaltaa luottaa ja kuulla kauniita sanoja itsestään. Ilman, että vääristynyt mieli saa miettimään: ”Mitähän puoliso tuolla muka tarkoittaa”. Uskon siihen mitä puolisoni sanoo. Seksin kannalta on mahtavaa kun pitää itse itseään viehättävänä. Niinä päivinä kun pidin itseäni rumana ja huonona, minun oli joskus jopa vaikeaa kohdata puolison katse ja kosketus. 

Kaupungilla yhdessä kävellessä saan hyvänolon tunnetta kun en inhoa vartaloani ja kannan itseäni ylpeänä toisen vierellä. Hassua tai ei, minusta on ihanaa näyttää hyvältä mieheni mielestä. Tietenkään en muokkaa itseäni miestäni varten, mutta on upeaa huomata kuinka mieheni rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen. Luulen hänenkin olevan onnellinen siitä, kun oma epävarmuuteni on kadonnut ja luotan siihen, ettei hän ole kanssani ulkonäön takia. Väitän naisen kauneimmaksi asusteeksi hymyä sekä itsetuntemusta ja -luottamusta.

Olen kuvauttanut itseäni miehelläni vuosia ja tänään oli taas yksi sellainen päivä. Joskus tulee huono päivä ja ajattelen olevani jo liian iso, vaikka järki sanoo muuta. Ikuinen(ko) vartalo ongelma, vai unohtuuko se ajan myötä? Vai onko taas edessä uusia muutoksia? Eikös meidän ole hyvä olla kiinnostuneita meissä tapahtuvista muutoksista, eihän se ole pelkästään negatiivinen asia? Kuka meidät voisi tuntea paremmin kuin me itse? Ei auta jos toinen hokee, että olet juuri sopiva ja upea, jos emme itse usko ja luota siihen. 

Niinä päivinä kun epäilen kokoani tai vartaloani kamera on hyvä ystävä. Minun vartaloni, käteni ja jalkani ovat juuri minulle sopivat.










Kuvat Timo Turkka