SAISKO SEKSIÄ KIITOS

Olen laittanut itseni likoon, paljastanut elämästäni. Vastaanotto jännittää, samalla ollen erittäin puhdistavaa puuhaa. Olen ottanut sen ”tehtäväkseni”, kertoa asioista niiden oikeilla nimillä, jotta vertainen löytäisi tekstini ja lisäisin ymmärrystä mielenterveyspotilaita ja kuntoutujia kohtaan. Kunnianhimoinen tavoitteeni on rikkoa ennakkoluuloja. Tänään kirjoitan pohdintojani seksistä ja mielenterveydestä. Aihe josta ei juuri näe kirjoitettavan tai puhuttavan. Kavereiden ja vertaisten kesken olen puhunut asiasta. Hoitohenkilökunta taitaa karttaa puheenaihetta, ei ehkä ymmärretä ja osata ottaa asiaa puheeksi. Kaipasiko asia kuitenkin esiin nostoa ja keskustelua? Monia asiaa varmasti mietityttää ja vaivaa, monellakin tapaa.

Itselläni on oman mielensairaushistorian aikana kokemusta neljästä eri masennuslääkkeestä sekä yhdestä rauhoittavasta. Ketään ei varmasti yllätä, että kyseiset psyykelääkkeet saattavat vaikuttaa haluihin ja seksuaalisuuteen. Toki myös lääkitykseen johtaneet asiat vaikuttavat.

Omista kokemuksistani voin kertoa jotain. Aloitin psyykelääkkeet ensimmäisen kerran reilu viisi vuotta sitten. Tuolloin kärsin vaikeasta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja uupumuksesta, myöhemmin samana keväänä alkoi oireilla uudelleen syömishäiriöni. Nuorella pariskunnalla oli tuore avioliitto, kaksi pientä lasta, mielenterveysongelmia ja kriisiä elämässään.

Ollessani uupunut olin tietysti mahdottoman väsynyt ja olisin vain halunnut nukkua kun siihen tarjoutui mahdollisuus. On ylipäänsä taitoa vaativaa puuhaa harrastaa seksiä perheessä, jossa on kaksi pientä lasta, joista toinen herää öisin keskimäärin 10 kertaa ja toinen 5 kertaa. Ja joskus pitäisi vielä nukkua. Siinä ei ihan joka ilta putkahda päähän ajatus seksistä, vaikka tekisikin mieli. Synnytyksen jälkeinen masennus tekee taas omat temppunsa mitä seksiin tulee, kukin tietysti reagoi tavallaan. Mielessä pyörii kuitenkin niin paljon kaikkea mahdollista ja keskittymiskyky on hukassa. Masennuksen syvetessä koin itseni koko ajan entistä huonommaksi ja epäonnistuneeksi, koin olevani huono vaimo. En jaksanut huolehtia itsestäni, pukeutua juuri muuhun kuin tuulipukuun, laittaa itseäni, saatikka järjestää parisuhteeseen romantiikkaa.

Syömishäiriö sotkee kuviota ennestään, jos ei hyväksy omaa vartaloaan kuinka sitten harrastaa seksiä? Pilkkopimeässä hanskat käsissä? Jos on omasta mielestään ruma, lihava ja iljettäväkin, kuinka voi jakaa kehoaan toisen kanssa, päästää toisen iholle. On vaan kerättävä itsetunnon rippeensä, naiseutensa ja seksuaalisuutensa. Haluaisi haluta, haluaisi olla haluttava, haluaisi haluta useammin, haluaisi nauttia ja iloita. Pikku hiljaa alkaa pohtia mikä kumma minussa oikein on vikana?

Miten sitten asiaa hoidetaan psykiatrisessa hoidossa tai otetaan puheeksi, meidän kohdalla ei ainakaan mitenkään. Surullista, seksi ja seksuaalisuus ovat kuitenkin iso osa aikuista parisuhdetta. Itselläni meni ainakin kauan ymmärtää, ettei vika välttämättä ollutkaan minussa vaan lääkkeet vaikuttivat seksuaalisuuteeni. En ehkä ollutkaan muuttunut naiseksi, jolle seksi on jokin peikko ja jännittävä tapaus. Jotenkin tämä on kova paikka myöntää, vaikka kuinka olisi hyvä parisuhde, nyt en toimikaan niin kuin pitäisi tai haluaisi. Synnytysmasennus, uupumus ja syömishäiriö ovat kova paikka itsetunnolle. Jos seksikin viedään, tai ainakin nautinto latistetaan lääkkeillä, ollaan haastavassa paikassa parisuhteen kannalta. Totuushan on se, että sairastuminen on aika kova kriisi koko perheelle ja parisuhteelle. Seksistä puhuminen on haastavaa, saatikka jos siinä on ongelmia, ongelmia jotka johtuvat sairaudesta ja lääkkeistä. Näin jälkeenpäin toivoisin, että esim. psykiatrisella perhekäynneillä asia olisi otettu esille. Jos on alle 25 vuotta, pari aviovuotta takana, olisi ihan kiva saada seksiä, puolisostakin.