MINÄ KOKEMUSASIANTUNTIJA – PIENEN TYTÖN SUURIA UNELMIA

Olen tyttö jonka suurimpia unelmia ovat aina olleet valokuvaus, kirjoittaminen, luominen. Omien sairastumisien, toipumisien ja eheytymisien myötä syntyi unelma päästä auttamaan muita kanssa kulkijoita. Olin se ujo ja arka tyttö, joka lyyhistyi arvosteluista ja sanomisista, en uskaltanut toteuttaa itseäni, enhän minä osaa ja voi. Itsetunto kadoksissa. Tukahdutin sen luovuuden salaisiksi pöytälaatikko töiksi.

Rankan elämänkoulun jälkeen totesin: ”et paskat mitä muut ajattelevat, minä teen mitä haluan”. Onko sillä sitten niin väliä osaanko oikeasta ja oikein kirjoittaa? Tai osaako piirtää muuta kuin lapsellisia tikku-ukkoja ja töhertää omituisuuksia? Onko väliä jos muut ei oikein hoksaa valokuvauksellista näkemystä tai kuvat eivät ole hyvää tasalaatuista tasoa? Kelle sillä on väliä? Jos se luominen on suuri unelma, saa minut voimaan hyvin, antaa mielettömästi energiaa ja voin jopa auttaa muita sitä kautta.

Synnytysmasennuksen, uupumuksen ja syömishäiriön ansiosta nousin pohjalta, rakensin lujemmat perustukset ja löysin itsetunnonkin. Itsetunnon kanssa on edelleen tekemistä ja hyväkin niin. Pikkuhiljaa kuitenkin alan uskoa, että ehkä kuitenkin osaan jotain. Osaan ja uskon auttavani edes jotakuta toista höpinöilläni ja kuvillani. Sehän oli se tavoite ja unelma, auttaa edes yhtä kulkijaa.

Aina sitä ei vaan huomaa omia tekemisiään ja mitä kaikkea on todella saanut aikaan. Mielen avain – hankkeen kokemusasiantuntija koulutuksen jälkeen olen päässyt moneen luovaan toimintaan mukaan. Viime sunnuntaina vedin perheille taidetyöpajaa joka oli oikein energinen ja antoisa kokemus. Nähdä pieniä lapsia läträämässä onnellisena mustikkasoseen parissa. Vetämäni kuvaryhmät ovat olleet ilmeisen onnistuneita osallistujien näkökulmasta sekä mahdottoman upeita hetkiä itselleni.

Kuvaamista ja kirjoittamista olen harrastanut blogini lisäksi mm. Helmi lehden parissa nyt vuoden ajan. Mahtavaa työtä, saa haastaa itseään ja opetella uusia juttuja, tehdä työtä mielenterveysasioiden parissa. Yksi ylpeyden aiheeni on kansikuvan ottaminen viimeisimpään lehteen. Hyvä minä! Vaikka meidän kulttuurissa ei juuri arvosteta julkista itsekehua, teen sen nyt. Olen ollut siellä ihan pohjalla, inhonnut ja vihannut itseäni, joten tämä on vaan tervetullutta!

Kevään projektini on tehdä valokuvateos koskien päihde- ja mielenterveyskuntoutujia ja kokemusasiantuntijuutta. Paljon luovaa suunnittelua, kuvaamista, työstöä ja tekstiä sekä upea ryhmä mukana tekemässä työtä kanssani. Upeaa ja mahtavaa.

Mieheltäni ja lapsilta saamani tuki ja arvostus on ensiarvoisen tärkeää. Mieheni tokaisi tuossa eilen illalla; ”olet sinä aikamoinen loruilija”. Sydämeni pakahtuu täysin kun lapseni haluaa kaivaa äidin sarjakuvakansion ja käydä läpi Perhe Onnisten seikkailuja. Niin piirrän myös sarjakuvia, vaikka en osaa piirtää tai kirjoittaa. Kuka sen sitten ikinä määritteleekin? (Ainakin kuviksen opettajat olivat aina sitä mieltä, tosin saattoi enemmän johtua huonosta käytöksestäni...) Milloin meiltä aikuisilta hukkuu se tekemisen riemu ja tilalle astuu ylikriittisyys omia tekemisiämme kohtaan? Miksi me hukataan se lapsenmielisyys ja kyky tehdä vain, vaikkei se aina olisi maailman paras.

Tehkää, uskokaa ja luokaa, kun siltä tuntuu. Eihän kaikki muutenkaan tykkää kaikesta ”oikeasta taiteesta”. Ennen kaikkea olkaa ihania omia itseänne, maailma tarvitsee meitä kaikkia ihania juuri meinä. Jos joku arvostelee tai ei pidä, näytä kieltä ja jatka tekemistä

Mahtavaa ja kaunista kevättä!

Saila J