HALOO ISÄ – MÄ EN JAKSAIS ENÄÄ

Kuluneen puolen vuoden aikana olen alkanut enemmissä määrin ajattelemaan läheisiäni, jotka ovat omalta osaltaan vaikuttaneet selviytymiseeni ja kuntoutumiseeni. Koska omaisten huomioiminen jää usein taka-allalle, pidän tärkeänä kirjoittaa myös siitä. Usein painotan sitä kuinka lapset olivat alkuun syy jaksaa jatkaa, elämäni valo. Samoin yhteinen retki mieheni kanssa valokuvien parissa ja kaikki mieheni tuki on pitänyt minut kasassa. Perhe Onnisessa seikkailevat tädit nro 1 ja 2 sekä enot 1 ja 2, jotka kuvastavat sisarusteni merkitystä toipumisessani. Kaikki he vaikuttavat edelleen arkeeni omalla tavallaan.

Kuulin tässä taannoin yhden isän koskettavan ja kauniin tarinan tyttärensä sairastumisesta, sen tuomista haasteista, iloista ja suruista. Nousi tarve kirjoittaa omasta isästä. Olen pohtinut tätä jo aiemmin, mutta nyt tuli tuuppaus eteenpäin. Ensin jotain taustatietoa isästäni ja sitten itse tarinaan. Minulla on siis kaksi siskoa, eli lapsuudentalossa oli, äiti ja minä mukaan lukien, neljä naista. Kun me tytöt tulimme murrosikään ja kuukautiset alkoivat, isä kiltisti osti suojat mitkä ostoslistaan oli merkitty. Isä on opettanut meidät kaikki lapset ajamaan autoa opetusluvilla. Autolla ajoa harjoitellessa olen kerran jättänyt risteykseen sammuneen auton, hypännyt autosta ja sanonut; ”***** aja itse”. Ja lähtenyt siis kirjaimellisesti kävelemään. Sain kyllä kyydin kotiin, vuolaasti itkien kerroin nuoren naisen sydänsuruista. Sain lohdutusta en huutia, kun paljastin mistä on kyse.

Seuraava pätkä elämästäni sijoittuu viiden vuoden takaiseen kesään. Tuolloin olin omalla pohjallani, synnytyksen jälkeinen masennukseni oli syvimmillään, uupumus rankimmillaan ja syömishäiriö sekoittanut täysin minäkuvani. Asuin perhetukikeskuksessa, pelkäsin ja olin täysin hukassa. Halusin kadota maailmasta, en olisi enää jaksanut elää, halusin kadota, toivoin vähän jo kuolemaa. En halunnut kuitenkaan tappaa itseäni, halusin jaksaa jatkaa lasteni takia. Itselläni ei ollut enää merkitystä, en ollut itselleni enää minkään arvoinen, olin huono, kelvoton, saastainen ja elämä oli ihan paskaa.

Kävelen lastenvaunujen kanssa pitkin Kallaveden rantoja, olen lähtenyt kävelylle perhetukikeskukselta. Olo on sellainen, etten enää kotona pärjää ja sairaalaan en halua, joutuisin eroon lapsistani. Mieheni on kotona vanhemman poikamme ja sisareni kanssa, ja tulossa pian minua ja vauvaa katsomaan. Kävellessäni rantoja pitkin vauvan nukkuessa, puhun puhelimessa isäni kanssa, jolle olen soittanut. Pelottaa ja pyrin puhumaan jonkun kanssa, pelkään suunnattomasti yksinäisyyden tunnetta ja sitä jos menetän möröille lopullisesti hallinnan.

Kesäilma on synkkä ja tuulinen, ennustaa sadetta ja ketään muita liikkujia ei juuri näy. Alan itkeä samalla kun puhun ja puran oloani. Kerron kuinka elämä on ihan paskaa ja olo niin huono ettei millään enää jaksaisi. Itken niin paljon, että näen huonosti jo eteenpäin, onneksi reitti on tuttu. Välistä en saa puhutuksi kunnolla, kaikki se tuska, ahdistus, pelot, paniikki, viha, suru, epävarmuus, huonous, kelvottomuus, avuttomuus ja riittämättömyys vyöryvät sisälläni, ylitseni. Olo kuristaa sieluani, salpaa hengitystä, jäytää päätä ja kaikkia raajojani. Olen henkisesti raadeltu. Kävelen kuitenkin pieni vauvani vaunuissa, kävelen eteenpäin. Isä kuuntelee puhelimessa. Sanoo välistä minulle jotain, luulen että sanoja on mahdotonta löytääkään. Eikä niitä tarvitakaan, tarvittiin vaan joku joka kuuntelee ja jakaa. Se roskapönttö jonne kaikki voi kaataa juuri sillä hetkellä.

Isäni lupaa lähteä ajamaan luoksemme vajaan tunnin ajomatkan. Kiellän häntä, koska mieheni ja siskoni ovat lähempänä ja tulossa luokseni. Käännän kurssin kohti Perhetukikeskusta, pieni kivi tippuneena taas matkasta. En tiedä mitä isäni ajatteli puhelun päätteeksi. Itse ajattelen nyt olleeni aika kohtuuton. Aika rankkaa kuunnelle tunnin ajomatkan päässä puhelimessa kun oma pieni tyttö kävelee vauva kanssa yksin rantoja, puhuen samalle ettei tiedä jaksaako enää. Tämä on kuitenkin ollut minulle tärkeä ja merkittävä kohta, muistan sen edelleen niin kirkkaana kun sieltä sumusta voi muistaa. Niillä isän sanoilla oli vaikutuksensa ja sillä että sain vain vuodattaa. Oli suunnaton tarve purkautua. Läheisten rooli on suunnattoman merkittävä, ainakin minulle, varmasti monille. Oli läheinen sitten puoliso, sukulainen, ystävä, satunnainen tuttava tai vaikka lemmikkieläin. Joku joka kuulee, näkee ja kokee kanssasi. Huomaan itse vasta näin vuosien jälkeen pysähtyä asian äärelle. Toivon ettei ole liian myöhäistä sanoa kiitosta, ja toivon että kanssa kulkijani ovat huomanneet oman merkityksensä. Läheiseni ovat saattaneet kokea, etteivät pysty auttamaan, tai haluaisivat auttaa enemmän. He tekivät riittävästi, jokainen kaunis sana ja hetkenkin kuuntelu kantoi.