lauantai 22. kesäkuuta 2013

POTILAAN POMPOTTELUA

Piirsin kuvaa kuinka olen hakenut apua masennukseeni ja uupumukseeni. Haluan korostaa, että kyseessä oli synnytyksen jälkeinen masennus. Meillä oli tuolloin vastasyntynyt ja kaksivuotias lapsi. Lääkkeitä kyllä kummasti sateli, mutten kokenut sen ainoastaan auttavan minua. Tämä on minun hoitopolkuani, jokaisella on omansa. Monella on varmasti vielä sekavampi, ja toisaalta taas monella varmaan paljon simppelimpi.




Oma huomioni kiinnittyy siihen, että parhaimman ja nopeimman avun koen löytäneeni lähes yksinomaan kolmannelta sektorilta. Julkisen puolen hoidon koen taas olleen se mutkikkain ja tylyin. Mielenkiintoista, mistä tämä johtuu? Kolmannen sektorin paikat tuntuvat todella näkevän ja kuulevan ihmisen hädän. Julkisella puolella taas tuntuu joutuvan puntariin kellä on tarvetta oikeasti hoitoon. Mielestäni ikinä koskaan ei saisi vähätellä ihmisen omaa kokemaa siitä että nyt apua tarvitaan. Kuka oikeasti huvikseen haluaa psykiatriselle, turhan takia? Julkinen hoitojärjestelmä on varmasti hieno ja toimiva joissakin kunnissa ja joidenkin potilaiden kohdalla. Muttei valitettavasti toiminut minun kohdallani.
Kuvasta voisi päätellä, että olenpa moneen kohtaan jaksanut olla yhteydessä, miten muka huonossa kunnossa jaksaa. Totuus on kuitenkin se, että hoitoon pääsy voi kestää pahimmillaan kuukausia, jopa vuoden. Omalääkärin aikaa odottelee pari viikkoa, psykiatrisenhoitajan aikaa toiset pari viikkoa, hoito tyssää, aloitat taas alusta. Joku vinkkaa jostakin kolmannen sektorin paikasta, jonne jaksat taas parin viikon päästä ottaa yhteyttä jne.
Voin kertoa, että raivostun ja kiukustun esim. lehtijutuista joissa painotetaan kuinka tärkeää on hakeutua hoitoon. Jokainen sen kyllä ymmärtää. Kuinka sinne hoitoon jaksaa tuossa pompottelussa hakea! Voisikohan järjestelmät olla jotenkin simppelimpiä? Valitettavasti noita kolmannen sektorin paikkoja ei edes ole tarjolla läheskään kattavasti koko Suomessa!
Miten voidaan määrätä potilaalle kolmea eri psyykelääkettä ja todeta samaan hengenvetoon, ettei ole tarvetta, aikaa tai rahaa muuhun hoitoon? Raha on tässä helppo ratkaisu. Aina voidaan turvautua siihen, ettei kunnalla ole rahoja. Onko asia oikeasti niin? Kuinka paljon rahaa säästyisi, jos ihmisen ei tarvitsisi kulkea noin monen luukun kautta?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti