Oma
huomioni kiinnittyy siihen, että parhaimman ja nopeimman avun koen löytäneeni
lähes yksinomaan kolmannelta sektorilta. Julkisen puolen hoidon koen taas
olleen se mutkikkain ja tylyin. Mielenkiintoista, mistä tämä johtuu? Kolmannen
sektorin paikat tuntuvat todella näkevän ja kuulevan ihmisen hädän. Julkisella
puolella taas tuntuu joutuvan puntariin kellä on tarvetta oikeasti hoitoon.
Mielestäni ikinä koskaan ei saisi vähätellä ihmisen omaa kokemaa siitä että nyt
apua tarvitaan. Kuka oikeasti huvikseen haluaa psykiatriselle, turhan takia? Julkinen
hoitojärjestelmä on varmasti hieno ja toimiva joissakin kunnissa ja joidenkin
potilaiden kohdalla. Muttei valitettavasti toiminut minun kohdallani.
Kuvasta
voisi päätellä, että olenpa moneen kohtaan jaksanut olla yhteydessä, miten muka
huonossa kunnossa jaksaa. Totuus on kuitenkin se, että hoitoon pääsy voi kestää
pahimmillaan kuukausia, jopa vuoden. Omalääkärin aikaa odottelee pari viikkoa,
psykiatrisenhoitajan aikaa toiset pari viikkoa, hoito tyssää, aloitat taas alusta.
Joku vinkkaa jostakin kolmannen sektorin paikasta, jonne jaksat taas parin
viikon päästä ottaa yhteyttä jne.
Voin
kertoa, että raivostun ja kiukustun esim. lehtijutuista joissa painotetaan
kuinka tärkeää on hakeutua hoitoon. Jokainen sen kyllä ymmärtää. Kuinka sinne hoitoon
jaksaa tuossa pompottelussa hakea! Voisikohan järjestelmät olla jotenkin
simppelimpiä? Valitettavasti noita kolmannen sektorin paikkoja ei edes ole
tarjolla läheskään kattavasti koko Suomessa!
Miten
voidaan määrätä potilaalle kolmea eri psyykelääkettä ja todeta samaan hengenvetoon,
ettei ole tarvetta, aikaa tai rahaa muuhun hoitoon? Raha on tässä helppo ratkaisu.
Aina voidaan turvautua siihen, ettei kunnalla ole rahoja. Onko asia oikeasti
niin? Kuinka paljon rahaa säästyisi, jos ihmisen ei tarvitsisi kulkea noin
monen luukun kautta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti