RASKAITA REPPUJA JA KEPEITÄ FIILIKSIÄ

Elämässä sattuu ja tapahtuu enemmän ja vähemmän asioita, niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Halusimme tai emme elämä vain kuljettaa. Olen pohtinut kuinka meidän reppuihin lastataan kannettavaa, elämän kuormaa. Jaetaanko kuroma arpomalla, tuurista riippuen kuinka painavan repun kukin saa. Vai jaetaanko kuorma sen mukaan mitä kukin jaksaa kantaa. Saako jokainen itselleen sopivan taakan vai voimmeko saada liian painavan repun, emme jaksakaan kantaa sitä. Saako joku repun joka on helppo kantaa, elämä kulkee helposti eteenpäin. Vai tuntuuko meistä vain joskus siltä, että toisen taakka olisi kevyempi. Emme ehkä vain näe mitä kaikkea toinen repussaan kuljettaa. Voimmeko vahvistua elämän tiellä raskasta reppua kantaen, onko se kuitenkin juuri meille se oikea tie.

Kun itselle tai läheisille tulee elämässä eteen haasteita ja vaikeuksia, taakka kasaantuu, reppu alkaa painaa liikaa. Jos lisäkuormaa tulee usein ja paljon, voi jo tuntua siltä, ettei jaksaisi ottaa enää askeltakaan. Kuitenkin on nostava ja jatkettava matkaa. Meidän on kannettava taakkamme, vaikka vain hitain pienin askelin. Toisinaan voimme tarjota tai ottaa vastaan apua toinen toisiltamme, jakaa raskasta taakkaamme. Näin raskaan repun paino tuntuu kevyemmältä. Voimme auttaa ja tukea taakan kanssa kulkemisessa. Jokaisella on kuitenkin oma vastuu taakastaan, toinen voi kulkea vierellä.

Omien tai läheisteni taakkojen käydessä suuriksi, on itselläni tapana pohtia ja pyöritellä asioita pienessä päässäni. Oli kyseessä omat tai läheisteni elämät ja taakat, olen huolissani. Haluan auttaa, tukea ja kulkea mukana omin tapoineni ja keinoin. Niin kuin osaan ja pystyn, toki niin että toinen sen haluaa ottaa vastaan. Kun asioita sattuu ja tapahtuu, alan miettiä ja pohtia, stressitaso nousee ja minun on vaikea keskittyä. Huolehdin ja murehdin. Monesti huomaan myös huolehtimiseni ja murehtimiseni turhaksi. Toisinaan taas huomaan tukeni olevan arvokasta. Tämmöinen minä olen, enkä kai muuksi muutu.

Olen kuitenkin oppinut tästä ja itsestäni kuluneina vuosina. En unohda itseäni vaikka pohtisin, murehtisin ja auttaisin läheisiäni. Omaisen tärkeä ominaisuus onkin muistaa huolehtia itsestään, jotta jaksaa ja pystyy auttamaan, kulkemaan toisen mukana. Olen oppinut, että jaksan paremmin kuin katson myös kauniita asioita. Keskityn kauniisiin asioihin, pysähdyn katsomaan niitä, kuvaan niitä. Saan mieletöntä voimaa ja energiaa katsoessani ja kuvatessani minun mielestä kauniita asioita. Muistan, että oikeastaan kaikkialla ympärilläni on kauniita, ihania juttuja. Kuvatessani näitä kauniita asioita, pystyn näyttämään ne myös läheisilleni.

Kuva ja sana yhdessä ovat voimakas väline asioiden kuvaamiseen, tunteiden läpikäymiseen ja kokemuksien tulkitsemiseen. Joskus kuvilla voi leikkiä ja rakennella kaikenlaista. Kuten elämässä, voimme katsoa maailmaa joko mustavalkoisten tai värillisten linssien läpi. Voimme vaikuttaa itse siihen kumpien linssien läpi katsomme maailmaa.

Kun keväällä 2009 menin ensi kertaa eheyttävän valokuvauksen seminaariin, en koskaan uskonut siitä tulevan niin suuri osa elämääni. Eheyttävästä kuvauksesta syntyi tapani selviytyä synnytysmasennuksen ja syömishäiriön tuomista tunteista ja fiiliksistä. Edelleen osaan käyttää kuvaa itseni voimauttamiseen ja energian luomiseen, elämisen keveyden palauttamiseen elämääni. Luoden uskoa elämään ja sen kauneuteen.

Tällä viikolla kuvasin elämän kauneutta, kuvat löytyvät tästä.  Rakensin myös tämän kuvan elämästä, sen keveydestä sekä mustavalkoisuudesta ja väreistä. Täytyy vielä mainita, että viisivuotias poikani pyysi kuvaamaan höyhenen, josta tuli loisto kuva.