MINÄ KOKEMUSASIANTUNTIJA -ELÄMÄNHALLINTAA

Synnytyksen jälkeinen masennus, uupumus ja syömishäiriö kuuluvat historiaani. Sairauteni ovat tuoneet elämääni ne synkimmät kokemukset. Olen toipunut ja kuntoutunut. Olen sairastunut uudelleen ja taas toipunut ja kuntoutunut. Olen mielenterveyskuntoutuja. Kuljetan mukanani edelleen, ehkä aina, tiettyjä oireita, saan mahdollisesti uusia. Oireet puhkeavat silloin kun elämässäni on muutoksia tai rankkoja vaiheita.

Tässä hiljattain on tapahtunut kurjia läheisilleni, ja huomaan kuinka suru ja murhe muuttuvat minussa ahdistukseksi. Sama tuttu ahdistus, joka on piinannut minua niin kauan kuin muistan. Hetkittäin se nostaa päätään, katoaa taas hetkeksi, palatakseen uudelleen. Sinällään ei mitään pelottavaa tai uutta, rankkaa kyllä. Minun ahdistukseni on voimakkaan fyysistä. Sitä ei välttämättä näe päällepäin, ehkä vain perheeni ja jotkut työkaverini. Nauruni ja keskittymiskykyni meinaa tuolloin kadota.

Minun ahdistukseni on sitä, että aamulla herätessä tuntee valtaisan ahdistuksen. En herää siihen, mutta tunnen se heti kun lähden liikkeelle. Käynnistyminen on voimakkaan ahdistuksen takia hidasta. Monesti olo helpottuu, perusarjessa, iltaa kohden. Ahdistus tuntuu rinnassa ja/tai vatsassa. Sama tunne kuin silloin kun peruskoulussa jännitti, koetta, englannin tuntia tai esitelmää. Voimaksa jännitys. Ahdistus saattaa nousta myös palan tunteeksi kurkkuun. Aiheuttaa lihas jumeja, päänsärkyä, käsien vapinaa, sydämen jyskettä, löysää vatsaa tai hengitysvaikeutta kun käyttää vaan osaa keuhkoistaan. Ahdistuksen myötä syöminen saattaa muuttua vastenmieliseksi. Jolloin huolestun syömispuolesta. Pelkään laihtuvani, ylimääräisiä kiloja ei ole monia ja syömishäiriö kolkuttelee ovella jos ahdistusta jatkuu pitkään. Tietysti ajatukset kiertävät kehää ja harhailevat, laittaa ajattelemaan synkkiä.

Ahdistus saattaa kestää aamupäivän kolmena päivänä tai kaksi viikkoa aamusta iltaa. Osaan jotenkin varautua näihin, luotan siihen että tunne menee ohi. Jonkin verran pystyn helpottamaan oloani ja hallitsemaan ahdistustani hidastamalla tahtia niin töissä kuin kotona. Tekemällä ulkoilu lenkkejä koiran tai kameran kanssa, piirtämällä ja kirjoittamalla. Ahdistus pitää saada jotenkin ulos ja työstää. Rentoutus harjoitteet olen myös kokenut oivallisiksi. Riittävästä unesta on huolehdittava, koska ahdistuneena kaikki tekeminen väsyttää kaksi-kolme kertaa enemmän.

Tällaista minun elämä vain on, ehkä joskus menee vuosia ilman ahdistusta, mutta elämässä valitettavasti aina sattuu ja tapahtuu. Tämä on minun tapani reagoida, ja olen sen hyväksynyt. Pääsen helpommalla kun hyväksyn asian, en tappele sitä vastaan. En väkisin yritä ”parantaa” itseäni tästä, ollakseni normaali. Ahdistus on osa minua, persoonaani reagoida. Voin kuvitella tämän olevan oma erikoiskykyni! Kun toisilla on huolia, murheita, surua tai stressiä, heille tulee ehkä itku, päänsärky tai hartia kivut. Minulle tulee ahdistus.

Harjoittelen ahdistus-apinani kanssa elämänhallintaa. Olen mielenterveyskuntoutuja ja kokemusasiantuntija, mutten suinkaan täydellinen tai oireeton, ja sanon sen vielä ääneenkin. Olen silti myös tytär, sisar, vaimo, äiti, ystävä, työkaveri, nainen jne. Ja ahdistuksen lisäksi kannan mukanani samaan aikaan myös rakkautta, sympatiaa, iloa, väsymystä, mielihyvää, empatiaa. Kannan ihan tavallisia tunteita.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että ympärilläni on ihmisiä joille voin suoraan sanoa kun ahdistus alkaa piinata. Onnekseni olen saanut itselleni miehen joka ei säikähdä ahdistuksiani, läheisiä ja ystäviä. Työpaikallakin voin sanoa asiasta, voi olla että joku työkaverini lukee tämän, silti minun ei tarvitse pelätä, että he pitäisivät minua yhtään omituisempana kuin ennenkään. Tämä luo tietysti tiettyä turvaa ja tyyneyttä.

Haluan kertoa kuka olen, olen myös mielenterveyskuntoutuja. Toivon, että kertomalla tarinaani voin osaltani vähentää ennakkoluuloja mielenterveyskuntoutujia kohtaan. Muutan kokemani voimavarakseni.