maanantai 24. marraskuuta 2014

Sohvalla sossun tätejä rivissä



Tänään liihottelen keittiössämme, siinä kaupungin vuokra-asunnon, hyvin istuvissa siisteissä farkuissa, hyvin laskeutuvassa paitapuserossa ja kauniisti laitetuissa kynsissä. Työpäivä on takana, lapset tekevät läksyjä ja koko perhe on juuri syönyt yhteisen monipuolisen aterian. Keskustelu on kevyttä ja huoletonta, kaikki on onnellista ja kaunista.

Aina näin ei ole ollut, ei näin kaunista ja onnellista. Reilu kuusi vuotta sitten löntystin niissä iänikuisissa tuulihousuissa, kulahtaneessa t-paidassa ja tukka paskaisena. Kaikkialla on likaista ja epäjärjestystä, tiskipöydällä risteilee kuppeja joissa on homehtunutta ruokaa. Fiilis on synkkä, painostava ja ahdistava. Mies on opiskellut päivän ja minä hoitanut lapsia kotona. Ruoaksi valmistetaan viimeisillä rahoilla ostetut perunat ja makkara. Vauva onneksi saa ravinnon rinnoistani, ei maksa mitään. 


Selitän miehelleni hämmentyneenä päivän kulkua. Vielä muutama tunti sitten sohvallamme istui rivissä sossun tätejä. He kertoivat tulleensa auttamaan minua ja perhettäni. Lapset ovat kaksi- ja puolivuotta, mies opiskelee ja minä olen kotiäiti. Olen psyykkisestisairas, vaikea synnytyksen jälkeinen masennus ja uupumus. Tulomme ovat tiukoilla, mies opiskelee ja minä saan pientä äitiyspäivärahaa. Jostain pitäisi maksaa asuntolaina, yhtiövastike, autolaina ja ostaa ruoat, vaipat ja lääkkeeni. Muusta voimme vain haaveilla. Elämä on hyvin ahdistavaa.

Takaisin sossun täteihin, jotka istuvat rivissä sohvalla, heitä on kolme. Yksi vähän korkeampi täti ja kaksi tavallista tätiä. Olemme siis saaneet kunnian tavata heidät, he ovat oikein tulleet meille, ettei minun tarvitse raahata lapsia mihinkään. He tiedustelevat minulta minkälaista apua kaipaisin. Kerron toivovani, jonkun vaikka vievän esikoisen puistoon ja vauvan samalla vaunuissa ulos nukkumaan. Saisin itse nukkua. Viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana olen herännyt joka yö 10-25 kertaa, nukkunut silloin tällöin pari tuntia. Tai jos joku leikkisi esikoisen kanssa tai jotain, saisin hiukan huilata, kun mies on päivisin poissa. Olen loputtoman uupunut. Toivoisin myös saavani esikoiselle seuraa siksi aikaa kun käyn terapiassa. 

Minulle todetaan, ettei sellaiseen suinkaan ole aikaa. Tädit voivat tulla kotiimme katsomaan, opastamaan ja juttelemaan, ei toki tekemään mitään puolestani. Siis kyttäämään minua? Terapiani aikana joku voi olla esikoisen ja vauvankin kanssa, jos missään toisessa perheessä ei ole oikeaa tarvetta. Näin minulle sanotaan, sossun tädit ei tulekaan meille vaikka on sovittu, jos toisessa perheessä on oikea hätä. Minun hätäni ja tarpeeni lytätään ja mitätöidään. Minut hakataan henkisesti. En ole edes sen arvoinen, että minua autettaisiin. Minun hätäni ei ole todellinen. Minulla ei ole hätä. Vaikka toivoisin, ettei minua olisi, tai pelkään menettäväni hallinnan ja otteen elämästä. Joskus pelkään voisinko satuttaa lapsia kun en enää jaksa.

Tällainen tilanne perheessä ei ole hätä Suomessa. Milloin se sitten on? Olisiko minun pitänyt kännissä hakata miestä ja lapsia, jättää lapset pesemättä ja syöttämättä, jotta minulla olisi ollut hätä. Kaikkein pahinta mitä nämä AMMATTILAISET minulle tekivät, oli heidän vähättelynsä ja mitätöimisensä. Tunsin itseni entistä huonommaksi, mitättömämmäksi, kelvottomammaksi ja kurjemmaksi. Tästä sitten oletetaan syntyvän hyvä ja luotettava suhde, näiden ihmisten olisi pitänyt pystyä auttamaan minua. Kyseisen kohtaamisen jälkeen itkin entistä enemmän epäonnistumistani, enkä todellakaan aikonut avautua tai kertoa näille sossun tantoille yhtään mitään. He rikkoivat minut, hylkäsivät hädässäni, ei heihin voinut luottaa, tai antaa auttaa.

Nyt on paljon uutisia perhesurmista, siitä onko lastensuojelu tehnyt sitä ja tätä, onko sosiaalityöntekijöitä riittävästi. Tässä on oma ensimmäinen kokemukseni lastensuojelusta ja perhetyöstä. Ei mennyt ihan putkeen. Toivon koko sydämestäni, että moista kohtelua sai ainoastaan meidän perhe. Toivoin, että muissa perheissä nämä sossun tädit ovat osanneet kohdata. Vaikka sinulla olisi antaa vain hetki, anna se aidolla kunnioituksella. Jos ihminen sanoo, että hänellä on hätä, usko se, älä koskaan vähättele.

9 kommenttia:

  1. Apua mitä oot joutunut kohtaamaan!! Onneksi olet kuitenkin vielä siinä ja teidän elämä tän perusteella näyttäisi olevan kutakuinkin uomassaan tällähetkellä. (Luen siis blogiasi ensimmäistä kertaa) oma kokemukseni oli erilainen,ei noinkaa paha kuin sinulla. Meille syntyi n. Vuosi sitten toinen lapsi,mies oli kotona meidän kanssa. Nyt kesällä mies palasi töihin ja minä koin uupuvani ihan todella kodin- ja lastenhoidon vuoksi. Otin puheeksi ihanan neuvolantädin kanssa, joka heti tarjosi tekemään lähetteen lapsiperheiden kotiapupalveluun (tai joku tuollainen nimi oli) sieltä minulle soitteli työntekijä ja hetken keskustelun jälkeen sovittiin käyntiaika meille kotiin. Sieltä tuli ihana työntekijä joka hoiti lapsia minun puolesta hetken aikaa (n.3h) kerrallaan ja teki kotitöitä siinä ohessa,jotta minä sain nukkua tai tehdä omia juttuja. Kiitän kovasti saamastani avusta, koska voin sanoa että sen vuoksi tässä vielä kirjoittelen. Vaikka lapset ja perhe on minulle kaikki kaikessa niin nuo olivat synkkää aikaa vaikkei se kestänyt kuin lyhyen hetken. Taidanpa tutustua blogiisi paremmin kirjoituksesi koskettaa.

    VastaaPoista
  2. Rohkea kirjoitus. Kiitos. Toivon, että joku ravistaisi systeemiä oikein kunnolla. Hienoa, että teillä on asiat nyt hyvin.

    VastaaPoista
  3. Meillä Kotkassa seurakunta järjestää juurikin tuollaista toimintaa mitä olisit tuossa tilanteessa kaivannut. Seurakunnalla on vapaaehtoisia ketkä voivat tulla leikittämään tai viettämään aikaa lasten kanssa/ auttamaan väsynyttä äitiä lasten kanssa niin väsynyt äiti saa levätä. Meillä on vielä Kotkassa sellainen tilanne että näitä vapaaehtoisia esim yhden lapsen äitejä hoitovapaalla kellä on tekemisen puutetta ja haluaa auttaa väsyneitä kiireisimpiä äitejä on useita mutta niitä autettavia vanhempia ei ole ilmoittautunut tai hakenut apua yhtään. Vanhemmat varmaan juurikin sosiaalityöntekijöiltä hakee ensimmäiseksi apua ja en ole koskaan kuullut että joku olisi sanonut sen olleen hyvä ajatus ja että olisi saannut hakemaansa apua...

    VastaaPoista
  4. Hei kiitos kommenteista <3 <3 <3. Olen ehdottoman kiitollinen ja onnellinen jokaisesta päivästä kun voin hyvin, kun perheeni voi hyvin. Nykyisin otan joka päivä tilaa itselleni, olkoon se sitten kupillinen teetä lasten mentyä nukkumaan, jumppa tai naistenlehti.

    Monestihan on niin, ettei apu ja avuntarve vaan kohtaa. Masentunut ja uupunut äiti ei vaan jaksa etsiä ja vaikka neuvolassa ei osata kertoa oikeita tahoja joista voisi saada apua. Upea systeemi Kotkassa.

    Elämä tuo eteen tilanteita joista ei aina tiedä, joita ei suunnittele, jostain on vain keksittävä keinot selvitä.

    VastaaPoista
  5. Omat kolme lastani ovat syntyneet ajassa kolme vuotta ja kolme kuukautta. Esikoinen olisi siis 3v3kk, kun tuli toisen kerran isosiskoksi. Esikoisen ja Keskimmäisen kanssa elo sujui niin kuin kaiketi yleensä pikkulapsiperheessä, melkoista kaaosta ja vain unelmointia hyvin nukutuista öistä. Elämää vikasietotilassa. Olen kunkin lapsen syntymän jälkeen palannut aika pian työelämään, jäädäkseni taas hetken päästä äitiyslomalle. Jouduin selittämään työhön paluutani useamman kerran mm. neuvolassa. Sosiaalista painetta tuli myös, kun ihmiset - jopa uppo-oudot - katsoivat aiheelliseksi kyseenalaistaa jopa äidinrakkauteni, kun olen "laittanut lapsen/lapset päivähoitoon niin pieninä." "Etköhän sinä nyt OSAA nauttia äitiydestä kolmannen lapsen kohdalla, ja tajuta, kuinka pienen aikaa lapset ovat niin pieniä" "Sellaista se vaan on se vauva-arki, väsymys kuuluu asiaan."

    No, Esikoisen kanssa elämä oli helpohkoa, varmaan sellaista normaalin haparoivaa esikoisvanhempien elämää vauvansa kanssa. Keskimmäinen oli jo vastasyntyneenä vaatelias, eikä tilanne helpottunut seuraavien lähivuosien aikana. Päinvastoin. Keskimmäisen uniongelmat olivat riuduttaa erityisesti minut, äidin. Kuopuksen synnyttyä ihmettelin, voiko kukaan vauva olla niin helppo. Ja helppo hän olikin, siitä huolimatta, että niin hänellä kuin sisaruksillaankin alkoi infektiokierre varsin pienenä, lisäksi hänellä oli maitoallergia aiheuttaen erinäisiä ongelmia. Muistan sen kuin eilisen päivän, erään neuvolakäynnin Kuopuksen kanssa. Kun häthätää ylitin neuvolantädin huoneen kynnyksen, hän tervehtii iloisena "kylläpä sinä näytät hyvinvoivalta ja pirteältä". Hän tiesi, hän toden totta tiesi uneongelmaisen Keskimmäisemme, hän tiesi infektiokierteet, hän tiesi maitoallergiavaivat vauvan kohdalla. Hänen olisi pitänyt tietää, että kolmen pienen lapsen äiti kuuluu tavallaan riskiryhmään, jolloin kuulumisia pitäisi osata kysyä - ei tulkita pirteyttä ja hyvinvointia ulkonäön perusteella.

    Sekin olisi auttanut paljon, jos joku olisi kysynyt edes sitä, mitä perheellemme kuuluu.

    VastaaPoista
  6. Olen Pelastakaa Lapset ry:n tukiperheen isä ja meidän tukiperheiden tehtävä on juurikin tarjota vanhemmille (ja lapsille) hetken hengähdystauko arjesta. Tukiperheet hoitavat lapsia veloituksetta 1-2 viikonloppua kuukaudessa yhteisen sopimuksen mukaan. Pelastakaa Lapset ry hoitaa alkuyhteydenpidon sekä tarvittavat vakuutusmaksut, mutta muuten homma tuntuu olevan hyvin vapaamuotoista toimintaa tukijan ja tuettavan välillä. Tukiperheet ovat vapaaehtoisia ja eivätkä saa rahallista hyötyä toiminnastaan, joten voi olla varma, että ollaan ihan tosissaan lapsien ja vahempien asialla! :)

    On kyllä outoa etteivät sosiaalityöntekijät voineet edes mainita tälläisestä vaihtoehdosta! Ehkä ei sitten kuulunut heille, kun ei kyse ole kunnan tai valtion toiminnasta tjms. Käsittääkseni MLL järjestää myös jotain vastaavantyyppistä tukitoimintaa.

    Toivottavasti tämä kommenttini edes lisää vähän tietoisuutta vaihtoehtojen suhteen! Lisää Pelastakaa Lapset tukiperhetoiminnasta löytyy esim. täältä http://www.pelastakaalapset.fi/toiminta/lastensuojelutyo/tukiperhetoiminta/

    VastaaPoista
  7. http://www.lokakuunliike.com/
    Et todellakaan ole ainoa, joka saa tällaista "apua".
    Se on sitä nykypäivän auttamista.
    Ei ihme, että on resurssipula sossun tädeillä. Montakohan tätiä olisi riittävästi istumaan perheiden sohville?
    http://www.lokakuunliike.com/tiina-liljebergin-blogi

    VastaaPoista
  8. Olen kokenut senkin kun neuvolassa ei osata tarttua ja kysyä miten perhe todella voi. Mieheni sanoo, ettei kukaan koskaan kysynyt häneltä kuinka hän voi. Ainoasta yksi perhetyöntekijä. "Sairastin" noin kolme vuotta ja tietysti mies oli välistä myös aika kovilla. En ymmärrä miksi äitien kuuluu olla väsyneitä ja kestää vaan, ja miksi siitä äidin väsymyksestä on niin vaikea puhua, ei edes haluta kuulla.

    En muista kenenkään koskaan maininnee tukiperhetoiminnansta, tiedän kyllä siitä, mutta eipä siinä sairastaessa osannut ja jaksanut etsiä itselleen kaikkia mahdollisia apuja. Sain kyllä monien vaiheiden jälkeen kunnallistakin apua. Jaoin tuon Pelastakaa lapset Ry:n linkin facessa https://www.facebook.com/OmanElamansaPrinsessaBlogi?ref=hl tärkeä vinkki varmasti monille.

    Uskon kyllä, etten ole ainut tai ei olla ainut perhe joka ei saa asian mukaista apua. Kauhean surullista :(

    Kiitos ihanista kommenteista <3

    VastaaPoista
  9. Vähän samoja kokemuksia. Äärimmäisessä pattitilanteessa tein ls-ilmoituksen vain kuullakseni että ei meitä kukaan voi auttaa (myöhemmin sain selville että laki olisi kyllä velvoittanut hakemaani kunnan tarjoamaan hakemaani apua) ja lopulta todettiin että lastensuojelullista tarvetta ei ole. Soittele jos on vaikeeta. Kiitti hei. Siksi alunperin soitinkin..

    VastaaPoista