Äitiyden myyttiä

Tämä kuva on otettu hetkeä myöhemmin kun toinen lapsistamme syntyi, Jaakko vauva. Meillä molemmat lapset ovat saaneet nimensä heti synnyttyään, sairaalassa tosin tätä ei huomioitu ja molemmat kulki nimellä poika Turkka. 

Tätä kuvaa olen käyttänyt useammassa yhteydessä. Tässä on jotain, jotain joka symboloi minulle äitiyttä, eri näkökulmista. Kun nyt kaivoin tämän kuvan koneelta, Jaakko vauvan täyttäessä jo kuusi vuotta, katson kuvaa taas uusin silmin. Pieni ihminen kurkistaa pienillä silmillään täynnä hämmennystä. Pikkuisen on otsa kurtussa ja tukka limainen, ei ole ehditty vielä kylpyyn.

Mitä äidin katse ja olemus kertoo? Sekin on täynnä sitä hämmennystä. Luulen, että vaikka kuinka lapsi olisi suunniteltu, toivottu, haluttu ja odotettu, liittyy syntymään ja synnytykseen hämmennystä. Kannat lasta sisälläsi kuukausia. Ensimmäinen muutoksen huomaat kun ne lempi farkut alkaa kiristää, tai aamuisin on kuvottava olo. Pikkuhiljaa alat tuntea jotain omituista kuplintaa masussa, ehkä ihan pienen perhosen siiven iskun. Kohta päällesi ei mahdu yksikään vanha vaate, no sukat ja neuletakit auki. Siiven iskut muuttuvat jäsenten ojenteluksi ja lopulta virtsarakon moukaroinniksi. Sisällä kasvaa joku vieras, pikkuhiljaa opit tuntemaan joitakin tapoja.

Pikku kaveri tulee maailmaan kipujen ja tuskien saattelemana. Tässä kohtaa itse olin aivan puhki ja poikki, varsinkin esikoisen kohdalla, jonka synnytys venyi pariksi vuorokaudeksi. Väsymyksestä ja kivuista pökerryksissä ihmettelet vauvaa ja ihmettelet äitiyttä. 

Olet nähnyt elokuvissa kuinka ihanaa ja kaunista syntymä on. Kaikki ovat hehkuttaneet kuinka se on niin ihanaa. Sitten se vauva ja äitiys ovat siinä, olet älyttömän väsynyt, kipu tekee tuskaa, on huutava nälkä. Ja ykskaks sinun oletetaan osaavan hoitaa vauvaa. Siis ehkä tämä on omaa kuvitelmaa, luulet että kaikki muut osaa toimia vauvan kanssa. Tietää milloin vauvalla on nälkä, kakat housussa, ilmaa mahassa jne. En usko, että monikaan tietää. Vaadimme ehkä mahdottomia itseltämme, äitiydeltämme.

Joukko hämmentäviä tunteita onnea, helpotusta, iloa, surua, pettymystä, rakkautta, pelkoa, intoa, kaikkea. Mistä ne kaikki tunteet vyöryy? Kuka ne minulle selittäisi? Kuka kertoisi mitä synnytyksessä oikein tapahtui? Hävettää kun ei totellut kätilöä, mutta kun vaan sattui niin pirusti? Ja miksi en siinä silmänräpäyksessä rakasta vauvaa? Onko minussa joku vika? Miten osaan olla äiti? Milloin saan kroppani takaisin, vai saanko?

Onko niin, ettei äitiyttä voi täysin ymmärtää ennen kuin saa sen oman nyytin kainaloon. Voiko koskaan kunnolla selittää sitä tunneryppyä, joka kulkee läpi. Toiset hallitsee tämän muutoksen paremmin kuin toiset, kukin omalla tavallaan. Entä se äitiys joka ei koskaan saavu, menetyksen tuska kun ei saa kokea äitiyden ryöppyä. 

Aikamoinen asia ja iso asia, ihana ja kamala asia, äitiys. Pohdin sitä taas ja varmasti uudelleen. Takana on taas elettyä elämää ja äitiyttä. Kuvittelen näkeväni, että muidenkin kuin masentuneiden ja uupuneiden äitien äidiksi kasvuun liittyy tunneryöppyjä. Olenkin ehkä enemmän samanlainen kuin muut äidit, ne jotka eivät sairastuneet. Kuvittelin olevani outo kummajainen, ehkä en ole. Muutkin äidit kokevat, tuntevat ja ihmettelevät. Minä ehkä vain tunsin ja koin jotenkin kipeämmällä tavalla. Ehkä synnytysmasennus on sitä, ettei oikein osaa järjestää näitä ajatuksia, ehkä ei osaa ja uskalla tuntea niitä tuntemuksia, ei osaa käsitellä tätä tunne ryöppyä.