Nyt vittu oikeesti!

Ensimmäisenä pyydän anteeksi käyttämääni voimasanaa, ei yleensä käytä sellaisia teksteissäni. Tähän en vaan keksi mitään muuta. Kiukkuni on asteikolla 1-10 mitattuna 15! Minulla oli ajatuksena tänä iltana laittaa lapseni nukkumaan ja kokeilla jotain rentoutusohjelmaa tai kuunnella kaunista musiikkia ja hengitellä. Olen kuitenkin niin raivoissani, järkyttynyt, enkä pysty ymmärtämään, jotta on pakko ensin kirjoittaa. Pitää purkaa kiukku ja mielipiteeni paperille, jotta voi sitten vaikka rentoutua.

Mistä raivoni on sitten peräisin? Silmiini sattui tänään uutiset:

http://www.hs.fi/kaupunki/Masentunut+nuorukainen+ei+saanut+apua/a1378614182706

http://www.hs.fi/kaupunki/Espoo+puolustautuu+Akuuteissa+kriiseiss%C3%A4+hoitoon+kyll%C3%A4+p%C3%A4%C3%A4see/a1378614540246

Näiden uutisten lukemisen jälkeen en voi todeta muuta kuin, nyt vittu oikeesti asioiden pitää muuttua! Tippa tulee linssiin väkisin ja ihokarvani nousee pystyyn. Tietenkään lehtijuttu ei kerro koko totuutta, mutta riittävästi, antaakseen aihetta ajatella. Olen kuullut niin monta tarinaa kokemusasiantuntijoilta, jotta tiedän, että tämä nuori mies ja perhe on oikeasti voitu jättää ilman apua.

Inhoa puhetta siitä, että nuoret hakevat vain huomiota. Joo varmaa hakevat huomiota, mutta pitäisikö kiinnostua siitä miksi. Minun on vaikea uskoa, että yksikään 21-vuotias poika lähestyy vanhempiaan moisilla viesteillä, ellei ole todellinen hätä. Omasta kokemuksestani ja muiden tarinoita kuunnelleena voin todeta, että masennus ja ahdistus voivat olla tappava sairaus! Ja ainakaan niissä kolmessa kunnassa, joissa itse olen apua hakenut, ei ollut riittävä peruste päästä hoitoon, vaikka tahtoi kuolla. Uskon, että halun kuolla tapana on aina suuri tuska ja sairaus. Ei kukaan ”muuten vaan” halua kuolla.

Se, että omat vanhemmat haluavat määrätä lapsensa pakkohoitoon pitäisi herättää huomaamaa, että nyt on hätä. Oikeasti hätä. Ei kukaan sellaista muuten tee. Ei siinä ruveta arpomaa kuuluuko potilas päihde- vai mielenterveyshuollon piiriin. Ihminen on kokonaisuus, joka pitää hoitaa. Jos taas on kyse rahasta, voisiko siitä tapella sitten kun ihminen on hoidon piirissä, saamassa apua!

Miksi toiset sitten pääsee hoitoon ja toiset ei? Miten ihmiselämät voidaan arvottaa. Toiselle annetaan mahdollisuus hoitoon, apuun ja tukeen. Toisille taas ei. Esimerkiksi Empusta, toiset ovat saaneet todella merkityksellisen avun. (Joka jutussa mainitaan).

Tietysti on ihan käsittämätöntä, että kyseisessä tilanteessa voidaan edes ajatella: ”Nyt just sattuu lomakausi, katellaan sitten elokuussa”. Auroran apulaisylilääkäri Julius Maaskola otti elokuussa kantaa siihen, että monet mielenterveyspalvelut ovat supistettuja kesällä. Kesällä Auroran sairaalan kävijämäärissä on selvä piikki. 

http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/laakari-mielenterveyspotilaat-jaivat-heitteille-heinakuussa/2013/08/1793001

Henkilökohtaisesti tunsin itseni joka kerta henkisesti pahoinpidellyksi kun ensin apua luvattiin, sitten sitä ei saanutkaan. Jos perheelle ja kyseiselle nuorelle on useampaan kertaan luvattu apua ja taas jouduttu pettymään, murentaa se kyllä uskoa avun saamiseen. Jään miettimään, milloin on sitten se määritelty akuutti hätä, jolloin apua pitäisi saada?

Jos on kyse ihmiselämästä, ihmisen tulevaisuuteen vaikuttavista päätöksistä, en todellakaan voi ymmärtää kommentteja (joita Espoo esimiehistö antaa jutun mukaan). ”Espoon perusturvajohtaja Juha Metson mukaan palveluasenne ei aina "kestä tarkastelua".” tai ”Mutta eri työntekijöiltä voi tulla hyvinkin erilaisia ratkaisuja", Espoon terveyspalveluiden johtaja Eetu Salunen myöntää. Ihmettelen onko meillä oikea, motivoitunut ja riittävän ammattitaitoinen henkilökunta tai onko heillä riittävästi resursseja tehdä työtään?

Ei nämä varmasti ole helppoja asioita tai päätöksiä. Silti joku tässä mättää. Ihmisten pitäisi olla samanarvoisessa asemassa. Ihmisillä pitäisi olla oikeus saada hoitoa, joka ei saisi olla riippuvainen siitä kuka tänään sattuu olemaan vuorossa. Apua pitäisi saada kun sitä pyytää. Ja heti, eikä lomien jälkeen tai kun päätetään kenen yksikköön kuulutkaan. 

En vaan voi ymmärtää kuinka näin voi tapahtua. Voin vain lähettää voimia ja jaksamista, kyseisen nuoren miehen perheelle ja läheisille. 

Nyt sitten hetki musiikkia ja nukkumaa.