Kolmas syntymätön lapsemme

Meillä on kaksi suloista ja tervettä lasta, ne maailman ihanimmat. Eikö ne omat lapset ole vanhemmistaan aina ne parhaat ja ihanimmat? Ollessani kolmenkympin kieppeillä huomaan ympärilleni syntyvän vauvoja. Huomaan tavallaan kadehtivani näitä vauvantuoksuisia perheitä, toisaalta taas sukeltavani syvälle menneeseen. Mietin elämän kulkua ja sen epäreiluuttakin, vai onko sellaista?

Hemmetti, huomaan taas joutuvani avaamaan monelle tapaa suljetun tapauksen. Oma äitiyteni ja vauva-arki, uupumus ja masennus. En uskonut kohtaavani näin suurta myllerrystä tässä kohtaa, niin vain kävi. Toisaalta koen, etten voi olla asian kanssa yksin. Eikä aiheesta juurikaan näe kirjoitettavan. Miltä tuntuu, mitä ajatuksia herättää kun läheiset ystävät ja tuttavat saa vauvoja ja arki onkin jotain muuta kuin oma vauva arki? Saako tästä edes puhua? 

Aikaa ja ikää on vielä mahdollisesti suunnitella kolmatta vauvaa, kolmatta lasta. Mietin kuitenkin uskaltaisinko enää. Menisikö elämä taas päälaelleen jos perhe kasvaisi. Kuulostaa varmaan kauhean julmalta, ikään kuin lapsia noin vain tehtäisiin ja voisimme päättää saammeko niitä vai emme. Aikalailla kuitenkin sitä hallitsemme ja teemme päätöksiä annetaanko lapselle tarkoituksellinen mahdollisuus tulla.

Mietin sitä kuinka erilaista vauva aika olisi voinut olla, jos lapsemme olisivat nukkuneet tai en olisi sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Olisiko se voinut olla sitä ihanaa ruusunpunaista vauvan tuoksuista menoa? Voisiko kolmas vauvamme olla hyvä nukkuja, selviäisinkö ilman masennusta? Sitähän ei kukaan voi tietää. Tilastoiden mukaan sairastuisin todennäköisemmin kuin en. 

Aika julmaa, no oikeastaan vain elämää. Saimme lapset, selvisimme sairaudestani, kasvoimme ja opimme. Kärsimme, elimme tuskassa, meinasimme menettää otteen, mutta lopulta kuitenkin selvisimme. Kolmas vauva voisi tuoda sen kaiken tullessaan elämäämme, kuinka sitten selviäisimme ja jaksaisimme? Kuinka pärjäisimme kahden kouluikäisen kanssa, kuinka äidin sairaus vaikuttaisi heihin nyt? Jaksaisiko parisuhteemme? Jaksaisinko minä, kestäisinkö uuden menetyksen? Uuden vuosien menetyksen. Menettäisin kyvyn nähdä värejä, haistaa tuoksuja ja kuulla ääniä.

Esikoisen vauva-arki sujui täysin symbioosissa lapseni kanssa. Hän oli sen oikeasti huono nukkuja, vauva joka ei vain osannut nukahtaa. Erityinen ja harvinainen tapaus. Katson ja ihmettelen kuinka toiset äidit ja vauvat toimivat. Tuti suuhun, vauva koppaan ja unille. Siis häh, mistä tuollaisen vauvan saa. 

Muistelen kuinka jo sairaalassa kätilöt olivat kummissaan kun vauvamme ei nukkunut. He ovat varmaan nähneet jokusen vauvan. Kotona sama tahti jatkui, pikkuisemme ei nukkunut kuin maksimissaan kaksi tuntia kerrallaan. Päivisin ainut mahdollisuus saada vauva nukkumaan oli työntää vaunuissa tai heilutella sylissä. Mikään muu ei maistunut kuin rintamaito rinnasta. Puolen vuoden iässä oli normaalia, että vauva heräsi 20 kertaa yössä. 6-9kk iässä lapsi nukkui vain joitakin kahden tunnin pätkiä, kaikki muut oli lyhempiä. Jos isä yritti nukuttaa vauvaa, hän huusi kunnes oksensi. Väitteet, että lapsi manipuloisi vanhempiaan palvelemaan, on kyllä puppua, hänellä oli täysi hätä. Luulen hänen pelänneen unen tuomaan eroa. Miksi, sitä tuskin kukaan osaa koskaan kertoa. 

Monet vauvat nukkuvat heti kun auto käynnistyy, näin ei meillä. Matka mummolasta kotiin kesti tuolloin noin 45 minuuttia. Tuon ajan vauva saattoi huutaa pää punaisena välillä henkeään haukkoen. Muistan yhden automatkan kun kyydissämme oli pari sukulaistamme, jotka olivat vähätelleet kuinka lapsi kyllä rauhoittuu kun aikansa ajaa, ja ei kai niin kovaa huuda. No kaksikymmentä minuuttia he taisivat kestää, jonka jälkeen pidettiin tauko.

Voin kertoa että saimme satoja ohjeita ja neuvoja kuinka lapsen saa nukkumaan, aivan kuin emme olisi kokeilleet kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Lapsi ei vaan nukkunut vaan heräili ja huusi. Hän oli siis erityinen ja erilainen vauva. Äitinä koin hyvin erityisen ja opettavaisen äitiyden. Toinen vauva tuli kahden vuoden päästä ja jo odotus aikana oireilin, itse ymmärtämättä. Toisen vauvan ollessa vajaan vuoden sukelsin synkkyyden pohjalle. Olin loputtoman väsynyt kahden heräilevän nyytin kanssa. Koin suunnatonta epäonnistumista.

Voiko rankka vauva-arki ja haastava äitiys, synnytysmasennuksineen, uupumuksineen ja syömishäiriöineen olla niin traumatisoiva, ettei uskalla haluta uutta vauvaa enää. Suren sitä, ikään kuin minulta olisi viety mahdollisuus uuteen vauva-arkeen. Kukaan ei pysty sanomaan sairastunko, nukkuuko lapseni, mutta itse olisi riski otettava.

Ehkä jään vain hoivaamaan noita energia miehiä, jotka ovat tänään jo seitsemän ja viisi vuotta, puolisoani sekä reippaan vuoden ikäistä koiraamme. Onneksi ympärillä on äitejä ja vauvoja. Heidän suhdettaan on onni ja suuri rakkaus katselle. Tuntea suurta onnea ja iloa heidän puolestaan. Tämä oma tunne mylläkkä on vain käytävä läpi kun se kohdalle tulee, turha pyristellä karkuun.