Liikun – koska olen sen arvoinen

Mietin usein mikä on saanut minut liikkumaan ja nauttimaan siitä. Yksi iso syy siihen on, että olen oppinut arvostamaan itseäni, ymmärtänyt kuinka tärkeää on huolehtia itsestäni. Minulle liikkuminen tarkoittaa kehon ja mielen huoltoa yhdessä, aikaa parisuhteelle tai vain minulle. Liikunta lisää keskittymistä, rentoutumista, oman itsensä kuuntelua, oman kehon ymmärtämistä ja positiivista energiaa. Olen vallan ihastunut tällä hetkellä kuntosaliharjoitteluun, mutta yritän pitää liikkumisen tasapainossa. Kuntosalin vastapainoksi joogaan, venyttelen ja harrastan pilatesta, näin takaan kehonhuollon. Joogailu, venyttely ja rauhallinen hengitys toimivat myös levottomiin uniin ja arjen rauhoittumiseen. 

Migreenini oireili ensi kerran jo reilu viisitoista vuotta sitten, selässäni on pieni rakenteellinen vika ja olen läpikäynyt vaikean masennuksen. Näitä kaikki olisin voinut hoitaa liikkumisella, jos olisin ymmärtänyt olevani sen arvoinen. Kaikki minulle määrätyt lääkkeet olen aina syönyt kohtalaisen kiltisti. Kun taas fysioterapeutti neuvoi minulle niskaa ja keskivartaloa vahvistavia liikkeitä, tein niitä ehkä kolme kertaa. Todella typerää ja epäkunnioittavaa itseäni kohtaan. Olen miettinyt miksi toimin noin, tuohon aikaanhan yleensä tein sen mitä käskettiin ja odotettiin, koska halusin miellyttää. Tuo lihasten vahvistaminen ei kuitenkaan ollut ulospäin näkyvää ja olisi helpottanut minun oloani. Ehkä kieroutunut mieleni piti sitä itsekkäänä? Olisinko muka käyttänyt aikaa ja energiaa oman itseeni, sen sijaan kun pystyin käyttämään sen muiden auttamiseen ja miellyttämiseen. 

Masennuksen keskellä minua olisi varmasti auttanut lenkit ystävän kanssa, kävellen ja jutellen. Mahdollisesti rentouttava jooga, tosin en ole varma olisinko pystynyt keskittymää, mutta sitä olisi voinut harjoitella. Uskon kuitenkin vahvasti liikunnan merkitykseen masennuksen ja alakuloisuuden ehkäisyssä, kun laji on sopiva. Jos minulla on huonoja fiiliksiä, saatan napata kameran kaulaan, koiran hihnaan ja mennä metsään, tämän taidon opin masennuksen uusiessa. 

Sitä mukaa kun olen liikkunut, olen oivaltanut sen tärkeyden. Itsetuntoni, itsetuntemukseni ja itsearvostukseni ovat kasvaneet. Olen ymmärtänyt, että voin huolehtia minusta, minä olen sen arvoinen, eikä siinä todellakaan ole mitään itsekästä. Päinvastoin, jaksan olla paljon enemmän myös muille kun voin henkisesti ja fyysisesti hyvin. Olen pohtinut onko muillakin tämä sama hassu mielikuva? Moni suunnittelee terveellisten elämäntapojen aloittamista pitkään, joka kevät ja syksy, joulun ja kesän herkuttelun päätteeksi. Mikä siinä lopulta on, ettemme tartu näihin muutoksiin ja jaksa kantaa huolta itsestämme. Onko tosiaan niin, että emme jaksa huolehtia itsestämme kiireisen arjen keskellä. Vai emmekö vaan arvosta itseämme tarpeeksi? Emmekö luota siihen että voimme suurella ylpeydellä huolehtia hyvinvoinnistamme. Emmekö pidä itseämme riittävän arvokkaana? Onko varsinkin meidän naisten haasteena tapa huolehtia ensin kaikista muista, sitten ehkä itsestämme jos aikaa ja energiaa jää? 

Huolehditaan meistä, jokainen on sen arvoinen.