KAUNIS ÄITIYS

Näinä päivinä pohtii taas äitinä olemisen kauneutta kun viikko huipentuu äitienpäivään. Miettii äidin roolia. Miettii omaa äitiä, isoäitejä ja omaa äitiyttä. Tänä vuonna niin kauniin onnellista, ihanaa ja kevyttä äitiyttä. Ihanaa vaan nautiskella äitiyden roolista, upeaa olla kahden lapsen ÄITI. Olen halunnut niin kauan äidiksi kun vain muistan. Sitten kuin vauva syntyi, olin kummissani kun en rakastunut vauvaan heti ensi silmäyksellä, vaikka olinkin jostain lukenut että niin voisi käydä. Oli jotenkin omituista. Olinhan kantanut tuota ihanaa pikkuista sisälläni kuukausia, tuntenut iskut ja potkut vatsassa, silti ihan uusi kaveri.  Pian kuitenkin rakastuin, rakastuin ihan kokonaan ja täysillä. 

Seuraavaksi yllättikin arjen rankkuus ja yksinäisyys. Se ettei jaksa tai osaa, on ihan hukassa. Epäilys siitä onko minusta äidiksi, osaanko minä. Epävarmuuden syövereistä huolimatta tuli voimakas halu saada toinen ihana pikkuinen. Raskaus ajan odottaen tulevaa innokkaasti ja pelokkaasti. Kuinka osaan ja selviän kahden pienen kanssa. Myllerrystä ja voimakkaita tunteita laidasta toiseen. Vauva syntyi, rakastuin, arjesta selvittiin jotenkuten.

NUKU KULTA, NUKU!!

Et nuku sairaalassa, et nuku kotona

Ei tuttia, ei pulloa, pelkkää rintaa

Ei kelpaa isä, ei kelpaa täti, kelpaa vain äiti

Et nuku pinnasängyssä, et nuku kapalossa, nukut vain vieressä

Pelkäätkö pimeää, pelkäätkö yksin, pelkäätkö unta

Erottaako uni, kadottaako uni, pelottako uni

Heräät yhdesti, heräät kahdesti, heräät jo kahdennenkymmenennen kerran

Et nuku vauvana, et nuku taaperona, nukutko jo kouluiässä?

NÄKYMÄTÖN

Viime viikkojen aikana lööpeissä ja mediassa on ollut esillä päihde- ja mielenterveyshoitoon pääsyn vaikeus. Ihmiset menevät äärimmäisen huonoon kuntoon, ennen kuin heidän hätänsä kuullaan. Tietysti osa ei koskaan hakeudukaan hoitoon. Kun keskustelee mielenterveys- tai päihdekuntoutujan kanssa, keskustelu päätyy aika usein siihen kuinka hoitohenkilökunta ei kuule tai näe meitä. 

SAIRAS MIELI

SAIRAS MIELI

Mieleni oli sairas.

Sai minut tuntemaan ja kokemaan.

Ajattelemaan pahoja.

Vastustamaan todellisuutta.

Näkemään rumuutta ja harmautta.

Ei uskonut, ei toivonut.

MIKSI SATUTTAA ITSEÄÄN

Niin monesti olen pohtinut kuinka upeaa ja hyvin toimivaa vertaistuki voi olla, ainakin minulla. Tällä viikolla vertaistuen kautta esille nousi aihe itsensä satuttaminen, viiltäminen. Viiltämistä en ole harrastanut vuosiin, jossain vaiheessa keksin tilalle syömisestä kieltäytymisen ja itsensä rääkkäämisen kuntoilemalla. Tavallaan syömishäiriö toimii samalle tavalla itsensä satuttamisena, jotain jota voi hallita itse ja näkee tulokset. Jotain ihan ”hullua”. Itseni viiltämisestä en ole paljoakaan puhunut, en tiedä miksi. Se on vaan jäänyt, ei ole ollut kohtalotovereita, ketään kuka voisi vähääkään ymmärtää. Tällä viikolla löytyi vertaistukea asiaan ja aloin pohtia mennyttä viiltämistä. Pohtia miksi, vastausta en välttämättä tarvitse riittää pohdinta…

KUKA

MINÄ ITSE

Tässä sitä miettii ja rakentaa minuutta uudelleen.

Vai rakennanko itse itseni ensimmäistä kertaa nyt.

Olenko rakentunut muiden mielipiteiden vallassa.

Hukannut minuuteni.

Tullakseen täydeksi itseksi täytyy kai olla viisas.

Oppia toisilta, oppia itseltä, oppia elämältä.

Oppia tuntemaan, oppia kokemaan, oppia ymmärtämään.

Todella surullista ja raskasta.

Kaikki tuntuu hyvin epäreilulta.

Vaikka tiedän, ei elämä koskaan reilua olekaan.

Olen surullinen.

-2009-

ÄITIYDESTÄNI

Äitiydestäni vanhaa ja riipaisevaa tekstiä. Sieltä on noustu ja selvitty, vaikken noina hetkinä siihen uskonutkaan. En uskonut toipuvani ja pystyväni nauttimaan täysillä elämästäni ja äitiydestäni. Kamalia ajatuksia jotka vain tulivat päähäni, vaikken tahtonut. Ajatuksia jotka eivät menneet pois vaikka kuinka käskin!