MIKSI SATUTTAA ITSEÄÄN

Niin monesti olen pohtinut kuinka upeaa ja hyvin toimivaa vertaistuki voi olla, ainakin minulla. Tällä viikolla vertaistuen kautta esille nousi aihe itsensä satuttaminen, viiltäminen. Viiltämistä en ole harrastanut vuosiin, jossain vaiheessa keksin tilalle syömisestä kieltäytymisen ja itsensä rääkkäämisen kuntoilemalla. Tavallaan syömishäiriö toimii samalle tavalla itsensä satuttamisena, jotain jota voi hallita itse ja näkee tulokset. Jotain ihan ”hullua”. Itseni viiltämisestä en ole paljoakaan puhunut, en tiedä miksi. Se on vaan jäänyt, ei ole ollut kohtalotovereita, ketään kuka voisi vähääkään ymmärtää. Tällä viikolla löytyi vertaistukea asiaan ja aloin pohtia mennyttä viiltämistä. Pohtia miksi, vastausta en välttämättä tarvitse riittää pohdinta…

MIKSI SATUTTAA ITSEÄÄN

Viillän, ranteeseen.

Viillän syvempää kuin ennen.

Viillän sopivasti, jotta se näkyy ja tuntuu.

Punaiset verihelmet tulevat näkyviin, osa tipahtaa lattialle.

Huudanko tällä apua.

Haluanko minut huomattavan.

Viillän haavoja.

Haavat tulehtuvat.

Näen haavojen paranevan.

Pieni arpi jää muistoksi.

Haava ja kipu sisälläni eivät parane.

Voiko kipu sisälläni parantua kuten haavatkin,

onko se mahdollista, joskus.

Miksi sen haluaa tehdä, miksi.

Satuttaa itseään.

Mistä tulee halu ja tarve satuttaa itseään.

Onko se halu tehdä jotain dramaattista.

Tarve siirtää kivun kohdetta.

Pakollinen tarve, jota ei pääse karkuun.

Tänäänkään en osaa sitä selittää.

En oikein ymmärrä.

Onko se hetki, kun kipu sisälläni on liian valtaisa.

Hukutan kivun sisältäni fyysiseen kipuun.

Viiltäminen sattuu, tulehtuneet haavat tuottaa kipua.

Hallitsen itse kivun ja tunteen.

Tunnen, vaikkakin kipua.

Jotain mystistä, jota ei osaa selittää.

Kivun tuottoa, josta ei osaa kertoa.

Kipeä kohta.

Melkein hävettää.

Vertainen toi sen esiin, osaan puhua minäkin.

-Saila 2012-