Nykyisin käydään paljon keskustelua
vanhempien älypuhelimien ja sosiaalisen median käytöstä. Usein näissä
keskusteluissa on hieman negatiivinen sävy. Kuinka niitä älypuhelimia
näppäillään ja sometetaan koko ajan, eikä olla läsnä lapselle. Herää tunne,
että taas yhden kerran meitä vanhempia pidetään idiootteina ja hiekkalaatikon
reunalle saadaan taas yksi asia, jonka paremmuudesta vanhemmat voivat
kilpailla. Kuka käyttää vähiten somea tai älypuhelintaan, jättää fiksusti
puhelimen äänettömälle tai ei koskaan käytä kännykkää lapsen nähden, kun se on
niin kovin epäterveellistä.
Palataanpa ajassa taaksepäin.
Olen syntynyt 80-luvulla, jolloin vanhemmat lukivat lehtiä ja kirjoja, puhuivat
pitkiä puheluita puhelimessa sekä katselivat televisiota. Näitä samoja
ajanvietteitä käytetään edelleen, osa viihteestä on vaan siirtynyt sinne someen
ja älypuhelimeen. Onko sillä kuitenkaan sinällään väliä mikä tai missä se
viihdyke on? Eikö näiden kaikkien haitallisuus lapsille ja vanhemmuudelle ole
sama? Lapsi ei saa vanhemman huomiota ja kommunikointi kärsii.
Kuvia someen päivittävää
vanhempaa saatetaan ihmetellä suureen ääneen, miksi siellä instassa pitää
roikkua koko ajan. Ennen kun mentiin perheen kanssa ravintolaan syömään ja
juhlimaan, kaivettiin se kamera ensin laukusta, säädeltiin ja aseteltiin. Siirryttiin
vielä lähemmäs, että kaikki mahtuisivat kuvaan. Niks naks kuva on valmis ja
toivottavasti joku onnistui (kuvanhan näki vasta kehityksen jälkeen). Täysi
filmirulla kiikutettiin valokuvaamoon, odoteltiin viikko pari ja päästiin
katsomaan oliko kuvat onnistuneita. Tämän jälkeen otettiin albumi sekä
kaksipuolistateippiä ja aloitettiin kuvien laittaminen kansioon. Ja tämä oli
ihan ok. Näppärä älypuhelimen käyttäjä voi laittaa kuvan omaan pilvipalveluun
tai someen alle minuutissa. Eikös sekin ole ihan ok?
Sosiaalinen media oli
monessa kohtaa pelastukseni kun lapset olivat pieniä. Olimme muuttaneet
Helsinkiin satojen kilometrien päähän sukulaisista ja ystävistä. Olin yksin,
kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja tukiverkostoni oli alkuun lähes
puhelimen ja netin varassa. Kahden pienen lapsen kanssa totesin puhelimessa
puhumisen monta kertaa toivottamaksi, viestiä saatoin laittaa tilanteen mukaan.
Yleensä aina joku roikkui siellä somessa kun tuli yksinäinen olo. Minun oli helpompaa ilmaista itseäni
kirjoittamalla kuin puhumalla.
Lapsemme ovat myös päässeet
somen makuun. On äärimmäisen näppärää kun lapset voivat WhatsAppin kautta
laittaa vanhemmille yhtä aikaa viestin: ”Ollaan
kotana. Välipala syöty.” Itse ainakin haluan varmistuksen turvallisesta
kotiin pääsystä päivittäin. Lapsemme kuvaavat huippuja elokuvia
älypuhelimillaan, joissa on käsikirjoitus, näyttelijät, ohjaajat yms. mietitty
tarkkaan. Eipä onnistunut sillä vanhalla lankapuhelimella ja on ihan varmasti
kehittävää. Enää ei mennä kirjastoon tutkimaan paksuista tietokirjoista tietoja
eläimistä tai historiasta vaan ne tutkitaan yhdessä kotona netistä. Yhteistä aikaa säästyy kun voi omalta
kotisohvalta maksaa mobiilisti laskuja, tilata matkalippuja tai vaikka kouluvaatteita
lapsille.
Toki ymmärrän ihmisten
huolen mihin maailma on menossa ja kuinka meidän tulee toimia älypuhelimien ja
somen kanssa vanhempina. En kuitenkaan suostu uskomaan somea tai älypuhelinta
pahaksi ja haitalliseksi. Kohtuus ja järki kaikessa, jonka uskon monen vanhemman
älyävän ja sopivan perheen pelisäännöt. Monessa kohtaa älypuhelin suorastaan
säästää vanhemman aikaan lapsille. Minusta pointti on siinä kuinka käytämme sen
ajan. Olemmeko todella läsnä lapsillemme, kiinnostuneita heistä aidosti.
Osaammeko sanoittaa lapselle ne hetket kun teemme jotain muuta ja lapsen pitää
odottaa hetki. Aika pienikin lapsi ymmärtää kun kertoo. En tietenkään tarkoita,
että itkevää vauvaa tai pulassa olevaan lasta jätetään yksin. Tai ehkä siinä
kohtaa kun vauvan itkua on kestänyt kuukausia ja äiti on uuvuksissa. Hetki
toisessa huoneessa voi olla paikallaan. Viesti puolisolle: ”Olen niin poikki”. Vastaukseni joku kiva kuva ja sanat: ”Koita
jaksaa kulta”. Joskus äiti tarvitsee sen kaksi minuuttia ja senkin ajan vauva
pärjää. Mieluummin niin, kuin ei jaksa enää.
Sometetaan ja näppäillään
älypuhelinta viisaasti. Ihan oikeasti, ei meidän vanhempien tarvitse aina olla
100 % lapsen saatavilla. Mekin olemme kuitenkin vaan äitejä ja isejä, eikä
mitään superihmisiä. Lapselle tulee sekin hetki elämässä kun tarvitsee odottaa
ja taito on hyvä kotona oppia.
Olen älysomemutsi ja se
sopii minulle ja perheelleni. Kaikille ei siitä pidä ja sekin on yhtä hyvä,
kunhan emme kilpaile paremmuudesta.
Kyllä lasten vanhempien tulee pysyä ajanhermoilla somessa. Itselleni some on henkireikä, kun aikaa ei ole tai välimatka on pitkä, pitää yhteyttä ystäviin ja sukulaisiin. Omalta kohdaltani some lisää myös ihmisten näkemistä fyysisesti, koska tulee pidettyä muutenkin enemmän yhteyttä.
VastaaPoista