Oman elämänsä prinsessa: Painosta, syömishäiriöstä ja kauneusihanteista

Luen paljon liikunta ja hyvinvointi aiheisia lehtiä ja blogeja. Paljon puhutaan siitä mikä on oikea mittari määrittelemään ihmisen kokoa, mikä on tähän hetken koko ja kauneusihanne. Onko se vaaka, mittanauha, kehonkoostumusmittaus, peili vai valokuva. Itse olen aina käyttänyt vaakaa painon seuraamisessa, muutaman kerran olen käynyt kehonkoostumusmittauksessa, katselen peiliä ja valokuvia. Mittanauhaa en ole koskaan osannut käyttää.

Itselläni on ollut vuosia viharakkaussuhde vaakaan. Syömishäiriöni oireili ensi kertaa ollessani 18 vuotias. Sen jälkeen vaaka on ollut milloin paras ystävä, milloin pahin vihollinen. Meillä on kotona vaaka, tosin siinä ei ole ollut enää vuosiin patteria. Kun patteri loppui, oli tietoinen valinta olla ostamatta uutta.

Elämässäni on ollut jaksoja jolloin mittasin painoni monta kertaa päivässä. Punnitsin itseni aamulla herätessä, mieluiten ilman vaatteita. Aamupissan jälkeen, painohan saattaa tippua vähän. Paino piti tarkistaa jokainen suupalan ja ruokailun jälkeen. Painon tippuessa edes muutaman sata grammaa, oli juhlan paikka. Ihan sama oliko paino tippunut siksi, ettei ollut syönyt kunnolla ja oli huono olo, en ollut helteellä juonut tai olin sairaana. Aina oli tavoite lukema johon piti päästä, kun siihen pääsi, siirryin pienempiin lukemiin. Painon noustessa, oli se sitten vaikka vaan juotu vesilasi (senkin jälkeen saatoin hypätä vaakaan), iski kauhea morkkis ja epäonnistuminen.

En halua vieläkään toimivaa vaakaa kotiin. En halua tarvita vaakaa. Kuntosalilla käyn vaa’alla ja seuraan kyllä painoani. Huippuja on ne päivät kun tajuan, etten ole tarkistanut painoani useampaan viikkoon, ei ole ollut tarvetta. Vaikka syömishäiriöni ei ole oireillut vuosiin, haluan oppia uskomaan ja luottamaan, että oma vointini kertoo sopivan olotilan ja koon, ei vaaka. Kuvien kautta muistuttelen itselleni olevani oikein sopiva.

Tänään päiväkävelyllä pohdin ääneen miehelleni sitä kuinka olen joskus painanut alle viisikymmentä kiloa, noin kuusi vuotta sitten viimeksi. Olen siis painanut noin kymmenen kiloa vähemmän kuin nyt. Omaa kuvaa katsoessa ihmettelen sitä edelleen itsekin. Vanhat kuvat kyllä kertovat, ettei käsissä ja jaloissa ole ollut juuri lihasta. Vaikka pieni painoni ei aina ole ollut pelkästään syömishäiriön ”vikaa”, vaan myös imetyksestä, lääkkeistä, rikkonaisista öistä ja uupumuksesta johtuvaa, olen onnellinen ja kiitollinen voidessani tänään hyvin. Painoni on ensimmäistä kertaa vuosiin lähellä 60 kilon rajaa ja olen hieman ihmeissäni. Voiko painaa niin ”paljon” ja olla silti normaalivartaloinen. Kyllä voin olla. Luotan siihen, että voin hyvin, lihasmassaa on tullut lisää ja vaatteet mahtuu suunnilleen päälle.

Mietin tänään sitä kuinka pitkät jäljet syömishäiriö jättää. Vaikka olen tänään terve, koen suurta surua siitä kuinka olen kohdellut itseäni. Samalla haluaisin sanoa ihmisille, että antakaa itsellenne tai läheisillenne aikaa toipua syömishäiriöstä ja käsitellä asioita. Syömishäiriö on mahdollista selättää ja löytää tasapaino elämään. Itse uskon siihen, että syömishäiriön taustalla on joku syy mikä laukaisee häiriön. Tämän syyn selvittäminen ja asioiden läpikäyminen on avain toipumiseen, oli kyseessä ahmiminen tai syömättömyys. En oikein usko, että pelkät kauneusihanteet saavat yksin ketään sairastumaan, kyllä siihen tarvitaan jotain muutakin elämän epätasapainoa ja itseluottamuksen, arvostuksen sekä –tuntemuksen puutetta.