Kuukausittainen blogihaaste
veljeni kanssa on taas julkaisupäivässään. Aiemmin haasteet ovat pitäneet
sisällään kuukauden ensimmäisenä päivänä annetut sanat. Minä annoin yhden sanan
ja veljeni toisen sanan. Näistä sanoista molemmat kirjoitti tekstit ja julkaisu
kuukauden viimeisenä päivänä. Kaksi sanaa, neljä tekstiä.
Heinäkuun haaste on vähän
erilainen. Eli mieheni antoi meille aiheeksi Asterixin ja Obelixin
villisikajuhlat. Tyyli taas vapaa, kunhan teksti syntyy. Veljeni teksti löytyy
täältä ja minun alta.
Olen ollut heinäkuussa
lomalla kolme viikkoa ja käyttänyt aikaa paljon itseeni. Olen piirtänyt,
kirjoittanut, kuvannut ja tutkaillut itseäni. Olen paljon pohtinut menneitä,
myös tätä hetkeä ja tulevaisuutta. Uudistin blogini ilmettä, enemmän tämän
hetken näköiseksi ja tein blogilleni (linkki ->) facebook sivut.
Kärsin ajoittain
migreenistä. Tämä kuva syntyi, lomalla heinäkuussa, neljän päivän migreenin
helpotettua. Kärsin migreenin aikana usein myös kasvosärystä, koko pää on
kipeä. Pää tuntuu räjähtävän..
Sukellan taas menneeseen.
Piirrän kuvan uupumuksesta ja masennuksesta, joka voi näyttäytyä vaikka näin.
Kun tuntee kaatuvansa taakan alle, pelkää taakaan lyttäävän alleen. Tasapainoilee
ja yrittää löytää ne tärkeimmät asiat. Todellisuus sumenee. Yrittää, vaikka ei jaksaisi.
Junamatka Suonenjoelta
Helsinkiin voi olla monin puolin antoisa. Eilen aamulla lähdettiin matkaan,
kohti kotia. Herätys oli näin loman loppupäässä aivan liian aikaisin. Unirytmit
ovat ihan sekaisin, lapsetkin kukkuneet joka ilta yhtä pitkään kuin me vanhemmat.
Yhdessä on sitten porskutettu nukkua joka aamu pitkään. Odotan kauhulla maanantaiaamun
herätystä ja ensimmäistä työpäivää loman jälkeen. Onneksi mies ja lapset jäävät
vielä lomailemaan. Ei tarvitse huolehtia lasten päiväkotiin ja kouluun laittoa
vielä.
Masennus ja uupumus vie
järjen ja ajatuksen juoksun. Tuntui mahdottomalta tehdä valintoja tai päätöksiä
elämän ja arjen suhteen. Ollessani oikein pohjalla oli vaikeaa tehdä edes arjen
pieniä valintoja, punainen vai musta paita. Saatikka elämään vaikuttavia päätöksiä,
töihin, sairaslomalle, työttömäksi jne.
Voimakasta ahdistusta
voisi kuvata vaikka näin. Kun koko ajan pitää kannatella, pitää oma olo
kasassa. Hyvä kun pystyy hengittämään. Kauhea taakka. Kaikki keskittyminen
ja energia hukkuu ahdistukseen. Jottei murtuisi on kannateltava…
Meillä
on kaksi suloista ja tervettä lasta, ne maailman ihanimmat. Eikö ne omat lapset
ole vanhemmistaan aina ne parhaat ja ihanimmat? Ollessani kolmenkympin
kieppeillä huomaan ympärilleni syntyvän vauvoja. Huomaan tavallaan kadehtivani
näitä vauvantuoksuisia perheitä, toisaalta taas sukeltavani syvälle menneeseen.
Mietin elämän kulkua ja sen epäreiluuttakin, vai onko sellaista?